Viestintäministeri Suvi Linden on tainnut unohtua etätöihin Kärsämäelle

Tiistai 27.11.2007 - Kauko Niemi

Viestintäministeri Suvi Linden on tainnut unohtua etätöihin Kärsämäelle, kun tuntuu olevan niin kaukana reaalielämästä.

Hän lupasi palauttaa Suomen tietoyhteiskuntien kärkikastiin.

Linden sanoo, että Suomi on pudonnut kärjestä kansainvälisissä tietoyhteiskuntavertailuissa niin Euroopassa kuin erityisesti Pohjoismaisessa vertailussa. Meneillään olevalla tietoyhteiskuntatyöllä meillä on mahdollisuus nostaa Suomi uudelleen kärkeen.

Viestintäministeri Suvi Lindén puhui kotikaupunkinsa, Oulun Puhelimen 125-vuotisjuhlassa 12. marraskuuta.

Linden ei varmaan ymmärrä, että Suomella ei ole nykyisillä malleilla asiaa kärkeen. Maassamme ei ole enää yhtään kaupallista veturia asiaa kiihdyttämässä. Ja digi-tv-jupakasta olisi jo pitänyt oppia, että hallinnollisella komentelulla ei hyvää seuraa.

Helsingin Puhelinyhdistys, kuten sitä toiminnallisesti voidaan edelleen kutsua, on selvää pässin lihaa. Islantilaisilla sijoittajilla ei ole minkään valtakunnan kiinnostusta kehittää suomalaista tietoyhteiskuntaa. Elisa on tammikuun 21. päivänä kohtalonsa paalulla.

Telia-Soneran tytäryhtiö-talous on leikannut Suomessa yli puolet porukasta poista ja nyt vain kiinnostaa miten bitti kulkee kaikkein kustannustehokkaammin piuhassa. Ruotsalaisetkaan eivät ole sen kiinnostuneempia suomalaisesta tietoyhteiskunnasta ja sen kehittämisestä.

Nokia on puolestaan jo niin iso, että kotimaan markkinat eivät juurikaan hetkauta kun pitää miettiä viiden miljoonan suomalaisen tai yli miljardin intialaisen välillä.

Pankit ovat osansa tehneet ja ruotsalaisia Nordeassa ja tanskalaisia Sampopankissa ei suuremmin myöskään kiinnosta muu kuin kerätä palvelumaksuja asiakkailtaan. Pankkien kiinnostus on palaamassa fyysisen konttoriverkon kasvattamiseen.

Suomessa ei ole yhtään niin sanottua veturia, joka puskisi, kehittäisi ja kokeilisi tietoyhteiskunnan palveluita. Viimeiset peliyrityksetkin siirtyvät aina sopivassa vaiheessa, perustajien pussia lihottaen kansainväliseen omistukseen.

90-luvun teleklusteri toimi tehokkaasti ja sen jäsenet kehittivät merkittäviä innovaatioita, tosin pitkälti tekniikkapainotteisesti. Pankit opettivat puolestaan suomalaiset nettitavoille.

Jos Linden tarkoittaa paluulla tietoyhteiskunnan kärkeen julkista sektoria, niin tavoite tuntuu vieläkin kaukaisemmalta. Julkisen sektorin kehitysresurssit ovat varsin rajalliset, eikä sen tarve innovoida ole kovin painava niin kauan kun rakenteisiin ei puututa.

Ongelmallistahan on se, etteivät julkiset palvelut ole käyttäjien kannalta seksikkäitä. Niitä käytetään kun ei haluta tavata mörttiä virkahenkilöä. Niihin ei myöskään synny riippuvuutta, sillä palveluita käytetään vain muutaman kerran vuodessa.

Pahaa pelkään, että Lindenin lausahdukset ovat nyt pahasti ylioptimistisia.

 

Kirjoitin nimeni Jokelan adressiin

Torstai 22.11.2007 - Kauko Niemi

Median toimintaa Jokelan katastrofissa moittinut adressi oli asiallinen toimenpide. Se nostaa esiin mikä median toiminnassa on kohtuullista ja mikä ei. Siksi kirjoitin adressin, vaikka media-alalla toimittajana toiminkin.

Tässä tapauksessa tulee esiin rajanveto siitä onko media välittämässä todellista tietoa vai tyydyttämässä ihmisten uteliaisuutta. Uteliaisuuden luomalla tilanteella kasvatetaan vain katsoja ja kuuntelijalukuja sekä nettiklikkauksia omien tavoitteittensa saavuttamiseksi.

Jokelan tapauksessa kyse oli ihmisten uteliaisuuden tyydyttämisestä.

Osin siellä oli kyse jopa viranomaisten häirinnästä. Matkapuhelinliikenne oli niin suurta, että se tukki osittain jopa verkon.

Tällaisessa tapauksessa olisi ollut syytä välttää turhia puheluita, jotta viranomaiset ja omaiset olisivat saaneet yhteyksiä komeroissa ja luokissa olleisiin oppilaisiin.

Omaisten hädällä mässääminen ei ole tyylikästä missään tilanteessa. Suomen Kuvalehden journalistipalkinnon saanut Marja Manninen oli tänään Aamu-tv:n haastattelussa samaa mieltä.

Manninen sanoi, että Konginkankaan jälkeen jo keskusteltiin ja ”sovittiin” missä hyvän journalistisen tavat ja rajat kulkevat. ”Valitettavasti nuo keskustelut ehtivät jo muutamassa vuodessa unohtua”, Manninen sanoi.

Jos itse olisin joutunut juttukeikalle Jokelaan, niin toki olisin kaivellut tietoja tavalla tai toisella. Siis hoitanut annettua tehtävää varmaan samalla tavalla kuin nyt yksittäiset toimittajat hoitivat heille annettua tehtävää.

En olisi kuitenkaan kokenut tehtävää omakseni. Ja jos tällaisia tehtäviä tulisi jatkuvasti, ei työn sisältö vastaisi omia arvojani. Lopputulemana olisi varmaan työn vaihtaminen tai vähintään hakeutuminen toisenlaisten juttujen pariin.

Toivottavasti Jokelan adressi muistuttaisi toimituksia siitä, että rajansa kaikilla. Omien raadollisten lukijamäärien seuranta, ilman inhimillistä tulkintaa, ilman minkäänlaista sensuuria, ei voi olla oikea tie.

Usko, Toivo, Rakkaus

Keskiviikko 14.11.2007 - Kauko Niemi

Usko, Toivo, Rakkaus - Siinä kokonaista kolme sanaa, joita Helsingin seurakunnat käärivät nyt mitä erilaisimpiin paketteihin homopaidoista lähtien. Ensi lauantaina käynnistyy kampanja, jonka puhuttelukielenä on niin sanottu nuorison kieli, sillä kohderyhmähän on nuoret aikuiset. He jotka eroavat pikavauhtia kirkosta.

Onnistuneen markkinoinnin perusajatuksia on, että mainosta vain sitä mitä on todellisuudessa myytävänä. Liian suuret toleranssit aiheuttavat pettymyksiä. Kirkon kampanjassa liikutaan kyllä uskottavuuden rajamailla.

T-paidalla tuskin muutetaan suhdetta homoihin tai naispappeuteen. Ja sen tietää kohderyhmään kuuluva jokainen nuori aikuinen.

Itse olen moneen otteeseen miettinyt missä oikein mättää. Kampanjan kaikki kolme sanaa ovat ainakin minulle keskeisiä elämän arvoja. Ilman rakkautta olemme enemmän tai vähemmän epätasapainossa. Silloin kun toivo on kadonnut ovat myös sisäiset voimat kadonneet. Usko johonkin, vaikkapa johonkin suurempaan kuten maailman kaikkeuteen, Jumalaan tai mihin tahansa esimerkiksi ystäviin, luo tanakkaa pohjaa elämälle.

Kirkko on rakennuksena minulle aina mielenkiintoinen ja sen ilmapiiri rauhoittaa kummasti. Kaikilla matkoillani poikkean vähintäänkin kirkoissa.

Musiikinharrastajana kirkollisessa musiikissa ei ole mitään vikaa. Urut soittimena ovat kertakaikkisen hienot ja saa käymään urkukonserteissa tämän tästä. Tämän tästä käyn myös kirkoissa laulamassa harrastuksen puitteissa, myös jumalanpalveluksissa.

Kaikki puitteet ovat kunnossa päällisin puolin, eikä sekään ole harvinaista, että rukoilen. Maksan kiltisti kirkollisveroa.

Kirkoissa saarnattavat viestit eivät kuitenkaan tavoita, eikä jatkuva samojen kaavojen toisto viikosta viikkoon ja vuodesta toiseen innosta.

Kyllä minä tavallaan uskon Jumalaan ja uskon, ettei hän kaikkitietävänä tee virheitä. Ei hän ole vahingossa luonut mitään tähän maailmaan, ei edes homoja. Eikä sellaisia naisia, joilla on kutsumus lähimmäisen rakkaudesta. Kyllä kirkonkin se pitää tajuta.

Olen pikkuhiljaa alkanut ymmärtää miksi viestit eivät kohtaa. Se johtuu kohdallani pitkälti raamatusta. Se on kirja muiden kirjojen joukossa, jonka todenperäisyydestä kukaan ei voi sanoa yhtään mitään. Pappi raukat joutuvat väen väkisin sovittamaan sanansa kullekin ajankohdalle valitun tekstin mukaan.

Kirkon viesteihin otetaan muutama ajankohtainen asia ja yritetään yhdistää se raamatun tekstiin. Ei siinä kömpelyydessä synny mitään uskottavaa ja ymmärrettävää sanomaa. Suomen lakikirja on demokraattisesti tuotettu eepos ja jos lakia vastaan rikkoon, niin siitä seuraa rangaistus. Sen ymmärtää jokainen.

Lopputulos on aivan sama, jos päätetäänkin, että tästä lähtien tulkitsemme Kalevalaa, juuri uuden suomennoksen saanutta Peppi Pitkätossua tai Tuntematontasotilasta täytetä totuutena. Siis tässä kohdin ainakin minun uskoni horjuu, eikä se muutu uusilla t-paidoilla.

Pari viikkoa sitten radiossa haastateltiin Samuli Edelmania uuden virsilevyn tekemisestä ja virsien tulkinnasta. Samulin uskonnollisuus ja suhde uskontoon antoi ajattelemista. Alan kääntyä aivan samalle linjalle. Usko on minulle sitä, että elää ihmisiksi.

 

Minä itellatan kirjeen sinulle huomenna. MITÄ?

Tiistai 13.11.2007 - Kauko Niemi

Minä itellatan tämän kirjeen sinulle huomenna. MITÄ h..vettiä sinä hourit? 

Agricola-vuoden kunniaksi TV1:n yksi mielenkiintoisimpia ohjelmia on sanakirja. Sanakirjassa erilaiset ihmiset valitsevat sanan ja kertovat suhteestaan siihen.

Ja niin kuin kaikessa viestinnässä sanat saavat merkityksen vastaanottajan päässä. Sanakirja on kiinnostava siinä mielessä, että varmaan yhdelläkään sanan sanojalla ei ole samaa merkitystä valitsemalleen sanalle kuin minulla.

Tai löytyi juuri yksi. Tutkija Janne Saarikivi oli valinnut sanan posti. Saarikivi ihmetteli tätä täysin universaalia ja globaalia sanaa ja systeemiä. Kuinka tällainen toiminta kuin posti on ylipäätään voinut tähän maailmaan syntyä.

Posti kuljettaa kirjeen postimerkin hinnalla paikasta toiseen mukisematta, jopa pahimpaan vihollisvaltioon. Aivan uskomaton järjestelmä.

Posti on myös ainoa sana maailmassa, joka merkitsee kaikilla kielillä samaa.

Ja mitä ihmettä tapahtuikaan. Luottokorttilaskussani joku Itella haluaa sievoisen summan rahaa. Kun kaikkia aivonystyröitä oikein kunnolla hieroi niin tosiaan olin ostanut yhden työtuolin postiennakolla. Huomioitavaa on erityisesti, etten ostanut sitä itellaennakolla.

Mikä on se ihmeellinen viisaus, että Suomen Posti vaihtaa nimensä. Nimen jonka kaikki maapallon ihmiset olisivat ymmärtäneet. Nimeen, joka ei kerro kenellekään mitään, ei edes vielä sadan vuoden ja sukupolvenkaan kuluttua.

Jotta asia olisi vieläkin sekavampi, niin Posti, eikun Itella, vain kummin päin se nyt olikaan käyttää sekaisin kahta nimeä, eikä rajanveto ole ainakaan yritysasiakkaissa ja yksityisasiakkaissa. Minäkin asioin Postissa, mutta papereissa lukee Itella.

Kuvittelin jo tämän mitäänsanomattoman villityksen laantuneen kun kaikki koulutuslaitokset yrittävät olla fiinimpiä kuin ovatkaan ollessaan arbisia, stadioita, evtekejä, metropolizeja, helioita, ja ties mitä. Yhdenkään tarjonnasta tai sisällöstä en nimen perusteella pysty päättelemään mitään. Ja tuon lista teossa auttoi ystävällisesti Google.

Ainoa johtopäätös Postin kohdalla on se, että Suomen Postilla on jotain niin suuria luurankoja kaapissa, ettei tuota maailman ainutlaatuisinta sanaa uskalla enää käyttää.

Minä ainakin postitan, enkä itellata kirjeeni ja korttini vielä seuraavat 30 vuotta, jos Elämä Pelissä testin tulokseen on uskomista.