Kukaan ei osta, myy tai vuokraa kotia

Sunnuntai 21.7.2019 klo 8.42 - Kauko Niemi

Koti on paikka, jota ihminen käyttää vakituiseen asumiseen, jossa säilytetään henkilökohtaisia tavaroita, jossa vietetään vapaa-aikaa ja paikka, jossa perheen jäsenet asuvat.

Ihmisen kotiin saavat tulla vieraat vain luvalla ja se nauttii kotirauhaa. Kotirauhalla voidaan myös viitata muuhun asumista häiritsevään tekoon, vaikka se ei tapahtuisi nimenomaisen kodin sisällä. Kotirauhan rikkomisesta voidaan tuomita sakkoihin tai enintään kuudeksi kuukaudeksi vankeuteen.

Koti-sanaan kytkeytyy voimakas tunnelataus. On tavattoman vaikeaa ymmärtää, että kiinteistövälittäjät myyvät koteja, siis huoneistoja, joissa kaupan myötä siirtyisi olemassa olevat tunteet, hajut, ihmiset ja heidän elämänsä.

Ehkä aika lähellä ollaan, jos vuokralainen ostaa asunnon omalta vuokraisännältään. Tai joku vuokraa asunnon kalustettuna. Tosin vuokrauksessa siirtyvät vaan tavarat määräajaksi.

Tästä näkökulmasta minua häiritsee asuntomarkkinoinnissa moni asia. Miksi yksittäistä asuntoa kaupitellaan vaikkapa rakennuksen ulkonäöllä. Kun tulen kotiin, rakennuksen ulkonäkö on silmissäni parisen minuuttia. Mitä väliä. Väliä vain silloin kun haluat kehua muille millaisessa talossa asut.

Olennaista on asunnon toimivuus minun elämässäni nyt ja kuinka se mukautuu. Ylivoimaisesti tärkein asia on selkeä pohjapiirros. Se ratkaisee, kuinka saan tulevan asuntoni toimimaan omana kotinani omassa elämässäni.

Aloitan aina asuntojen arvioinnin pohjapiirroksesta. Tämän takia jään nykyisin paitsioon monista uudiskohteista, koska niissä ja niiden markkinoinnissa pohjia pantataan ja saat niitä vain vip-asiakkaana. Eli ilmoittautumalla markkinointirekisteriin ja tämän jälkeen saat 99 roskapostia ja yhden mielenkiintoisen. Se ei palvele ketään.

Pohjakuvan jälkeen seuraavaksi tärkeintä on näkymät ulos. En pienimmässäkään määrin ole verhoihminen. Enkä halua elää elämääni verhojen takana. Luonnonvalo ratkaisee ja olen arkkitehti Steven Hollin kanssa enemmän kuin samaa mieltä;

”Ilman valoa tilaa ei ole olemassa. Pidän siitä, että luonnonvalon muutokset, kuten ohi lipuvien pilvien tuomat varjot, näkyvät rakennuksessa.”

Kovin harvoin kohtaat asuntoilmoituksissa kuvia siitä, miltä näkymät ulos näyttävät, siis ne asiat, joita katselet jopa useita tunteja vuorokaudessa, koko rahan edestä.

Miksi minulle tyrkytetään kotia, vaikka olen ostamassa asuntoa. Valmiit feikki sisustusratkaisut asunnoissa, jotka ovat vielä suunnittelijan pöydällä ja täysin rakentamatta. Tuollaiset simuloinnit häiritsevät ainakin minun mielikuvitustani muodostaa käsitys omasta kodista ja pitkälti niillä kalusteilla, jotka olen hyviksi havainnut. Näyttäkää minulle tyhjät tilat ja antakaa mielikuvitukselleni täysin vapaat lentoradat.

No millä lihaksella tätä kritisoin?

Omien kotien listalla on menossa kahdeksas koti ilman verhoja. Paitsi tietysti pimennysverhot. Saunattomuuteen en ole tottunut enkä oppinut, joten liipaisin ei ole järin tiukassa tälläkään hetkellä.

Olen oto:na tehnyt aikoinani kiinteistövälitysmarkkinointia kymmenisen vuotta.

Ja tuorein todistus, missä testasin ajatuksiani, oli kaverin asunnon vuokraus keskellä kesää. Ilmoituksen julkaisusta finaaliin meni neljä päivää. Näytin pääkuvassa ikkunasta nähtävää luontomaisemaa, näytin kaikki tilat tyhjillään ja sitten perään muutama kalustettuna.

Ilmoitusta oli katsottu vuorokauden aikana yli 150 kertaa ja näyttöön seuloutui neljä, joista jokainen olisi ollut potentiaalinen vuokralainen.

Kaverini kyseli nähtyään ilmoitusluonnoksen, että eikö siinä pitäisi näyttää taloa ensin. Onneksi hän ymmärsi ajatukseni ja antoi periksi.

 

ps.
En toiminut kiinteistövälittäjänä ja vielä vähemmän kodinvaihtajana. Autoin vain vastikkeettomasti omilla ajatuksillani tällä hetkellä maailmalla asuvaa kaveriani löytämään uuden vuokralaisen.

 

Tämä on kuultavissa podcastina Finnradion netti-radiosta www.finnradio.fm Maanantaina 22.7.2019  kello 15.30 ja 20.30 Espanjan aikaan ja myöhemmin uusintoina.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Finnradio, koti, asunto, kiinteistönvälitys, kotirauha,

Pystytkö erottamaan someviestit ja median viestit

Sunnuntai 14.7.2019 klo 8.18 - Kauko Niemi

Minulla on suurenmoinen idea jollekin väitöskirjan aiheeksi. Voisi nimittäin tutkia kuinka suuri osa kansasta erottaa sometekstin aidon median tekstistä. Ja millä perusteella joku osaa erottaa nämä toisistaan.

Itselläni alkaa tehdä tiukkaa erotella näitä kahta kanavaa, vaikka journalisti ohjasikin viestittämistäni reilut 20 vuotta. Onneksi selaimen osoiteriviltä pystyy asian tarkistamaan, mutta vaikeata olisi, jos eteen lyötäisiin pelkkä teksti ilman mitään viitekehystä.

Median menestys, uskottavuus ja kunnia riippuu siitä kuinka hyvää ja uskottavaa jälkeä se tuottaa journalistisin perustein. Kuinka juttu perustuu oikeisiin, tarkistettuihin faktoihin. Kuinka juttu tarjoaa mahdollisimman objektiivisen tilannekuvat asiasta, tuottaa lukijoille palkitsevaa lisäarvoa. Siis kaiken kaikkiaan ei huutele turuilla ja toreilla mitä sattuu osumaan yksittäisen toimittajan silmiin ja korviin.

Nyt kuitenkin näyttää siltä, että media on ottanut pääkilpailijakseen sosiaalisen median. Kuka kertoo eniten liioiteltuja ja hurjimpia huhuja ja kuka kovimmin pystyy herjaamaan milloin mitäkin ja ketäkin.

Kilpailuasetelma tuntuu väärältä ja median pitäisi mieluummin pyrkiä todella selkeästi erottautumaan sosiaalisesta mediasta. Irtisanoutua kaikesta trollaamisesta ja perättömistä spekulaatioista. Siksi olisikin mielenkiintoista ihan tieteellisin perustein tietää millainen tuo kuilu näiden kahden leirin välillä todellisuudessa on. Pystyykö tavallinen ihminen erottamaan oikean media, sosiaalisen median ja valemedian.

Se on todella medialle kova haaste, etenkin jos toimintaa ohjaa vain sivulatausten määrät. Se tuottaa ensisijaisesti niin sanottuja klikkiotsokoita, mitkä tuskin kasvattavat pitkällä aikajänteellä median uskottavuutta. Totta kait suuret jutun sivulatausmäärät tuovat hetken tyydytystä, mutta on kuin kusisi pakkasella housuihin ja lämmittää hetken. Entäs viiden vuoden päästä?

Mielenkiintoista olisi saada arvioita kuinka on onnistuttu viihteen ja tiedonvälityksen välillä. Pystytäänkö tiedonvälitystä viihteellistämään ja kuinka paljon. Näiden kahden välisen kamppailun taitaa voittaa viihde. Miksi ihmeessä minun pitäisi viihtyä aamiaispöydässä, kun kaiken kiireen keskellä yritän luoda faktoihin perustuvan käsityksen maailman menosta.

Lainaan tähän pitkän toimittajauran tehnyttä Lauri Kotilaista. Kotilainen kirjoitti FaceBook-sivullaan. Laurilla on tavanomainen pilke silmäkulmassaan, mutta pohjavire on vain niin jokapäiväistä totuutta;


Löperyys journalismissa johtaa paperilehden tuhoon. Esimerkiksi Helsingin Sanomat on pahassa tuhon vaarassa – toistuvan löperyytensä takia.

Löperyyttä luo vain ylimielisyys. Ollaan kertovinaan jotain, mutta ei. Esimerkki Helsingin Sanomista 8.7.2019, sivu A10.

Sadat Saimaalla kalastavat haluaisivat tietää, miten he voisivat välttää hirveyden: norpan poikasen tukehduttamisen pyydykseen. Sitä ei lehdissä kerrota. Ei kerrota Saimaan mökkiläiselle, mistä saa ”norppaturvallisia katiskoita”. Kuka valmistaa? Mistä voi ostaa? Mitä maksaa? Millainen se on? Voiko kätevä ihminen tehdä pyydyksen itse?

Arvokas vinkki on uutisen 1. palstan alarivillä: ”tiukkanieluinen katiska…” Hyvä! Mutta mikä on katiskan ”tiukka nielu”? Miltä se näyttää? Miten se tehdään? Lukija – (minä myös, ammattilukija) – janoaa tietoa, antakaa sitä!

Anteeksi kollegani Henna Kauppinen, STT:ltä, en syytä tekstistä Sinua. Syytän lehdistömme vuosikymmenien trendiä ja vakiintunutta käytäntöä. Vanhana lehtimiehenä on minusta suru katsoa, kun löperyys vie lehdet yksitellen tuhoon.

Kotilaisen mainitsemaa löperyyttäkin olisi hyvä tutkia samalla. Somen suunsoittohan on puolestaan pelkkää löperyyttä, joka aniharvoin perustuu muuhun, kuin kirjoittajan mielipiteeseen omassa kuplassaan.

Löperyyden piikkiin pistäisin myös muoti-ilmiön, niin sanotun tarinallisuuden. Itse asia hukutetaan johonkin höpötysten väliin. Tähän tarjoaa mahdollisuuden verkkojulkaiseminen, missä ei enää tarvitse laskea merkkimääriä, kuten paperiversioissa, joissa tila on aina rajallinen ja pakottaa kiteyttämään sen sijaan että löpertelisi.

Odotan mielenkiinnolla, että joku reipas, ennakkoluuloton tuleva viestinnän ammattilainen paljastaa kuinka kansa erottaa huuhaan ja oikeellisuuden.

Tämä on kuultavissa podcastina Finnradion netti-radiosta www.finnradio.fm Maanantaina 15.7.2019  kello 15.30 ja 20.30 Espanjan aikaan ja myöhemmin uusintoina.

 

 

 

 

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Finnradio, media, viestintä, Lauri Kotilainen, some, sosiaalinen media

Kuusi vuotta on lyhyt aika kun selvitellään hallintohimmeleitä

Sunnuntai 7.7.2019 klo 8.55 - Kauko Niemi

Vuosia kestäneet hallinnolliset sotkuvyyhdit ja niihin liittyvät rikokset ovat nytkähtäneet viime päivinä hieman eteenpäin, tosin useita vuosia kestäneiden selvittelyjen jälkeen.

Aivan uskomaton Aarnio-case paljasti lainvalvojan, poliisin sisäiset mahdollisuudet vedättää organisaatiota mennen tullen. Aarnion jutussa on niin monta haaraa, että ihmetellä sopii, ettei mikään kupla puhjennut aikaisemmin, ennen kuin yksi nainen paljastaa seksisuhteitaan. Aarnion juttujen tutkinta aloitettiin kuusi vuotta sitten vuonna 2013.

Kittilän kunnan faktojen ja tunteiden sekoilusta ei oikein kukaan ota tolkkua, kuinka hallintoa vedätetään tässäkin tapauksessa. Samaiset kuusi vuotta pyörinyt jupakka jatkunee vielä hamaan tulevaisuuteen, ennen kuin korkeimmassa oikeudessa selviää toimivatko törkeistä virkarikoksista syytetyt kuntapäättäjät tietoisen laittomasti. Välillä ehdittiin jo säätää Lex-Kittilä, jottei vastaavat tapaukset pääsisi rehottamaan.

Nyt, mutta hieman lyhyemmässä mittatikussa paikataan vuoden vanhaa taxilakia, jonka koukeroihin lainsäätäjien mielikuvitus ei riittänyt alkuunkaan ja koko hommasta unohtui asiakas. Bisnes ja luottamus katosivat taksi-alalla.

Auttamattomasti liian laaja ja neljä vuotta kestänyt sotepeli hyytyi kalkkiviivoille – monen mielestä onneksi. Tässähän oli jo enemmän ja vähemmän kysymyksessä kansalaisten terveyteen vaikuttavat asiat.

Vastaaviin maratoneihin ajallisesti ja sisällölliseen mielivaltaisuuteen on luokiteltava kilpirauhashoitoon liittyvä mystisyys. Sitäkin sotaa on käyty jo reilut kuusi vuotta, eikä kukaan vieläkään ymmärrä mistä oikeasti kiikastaa.

Suomessa jo vuodesta 1953 lähtien turvalliseksi todettua ja muualla Euroopassa yleisesti käytössä olevaa kilpirauhaslääkettä suomalaiset lääkärit eivät saa määrätä. Osa lääkäreistä on saanut viranomaisilta oikeuksiensa rajoittavia päätöksiä siitäkin huolimatta, ettei yhtään virallista valitusta ole tehty lääkäreitä kohtaan tämän lääkkeen käytöstä.

Siis kyse ei voi olla lääketieteellisestä syystä tai potilasturvallisuudesta. Nyt olisikin aika ratkoa tämäkin mystinen kuusi vuotinen asia Aarnion ja Kittilän tapaan. Selvittää kuka on astunut kenenkin varpaille ja kuka vetää välistä. Kanteluja näyttävät tekevän pääsääntöisesti toiset lääkärit.

Näiden reilun kuuden vuoden aikana Suomen Terveysjärjestö STJ ry on ollut hoitokiistan vuoksi yhteydessä Sosiaali- ja terveysministeriöön sekä useisiin ministereihin ja muihin virkamiehiin vuosien varrella useaan otteeseen ilman minkäänlaista tulosta.

Kilpirauhasen hoitokiistasta on tehty seitsemän kirjallista kysymystä kansanedustajien toimesta, jotka nekään eivät ole vieneet kilpirauhasasiaa asiallisesti eteenpäin.

Hoitokiistan keskeisenä asiana on, että Valvira pitää T4-lääkettä (Thyroxin) yksinomaisena kilpirauhasen vajaatoiminnan lääkityksenä. Ja T3-lääkettä kokeellisena hoitona, jota ei potilaille tulisi määrätä, vaikka T3-lääke on ollut markkinoilla jo 1950-luvulta lähtien ja kuuluu lääkkeiden turvallisimpaan luokkaan.

Kuka tahansa suomalainen voi matkustaa vaikkapa Espanjaan, mennä lääkäriin ja saada T3 lääkettä. Ja Suomessa on tosiaan rajoitettu lääkäreiden oikeuksia väärän hoidon takia. Tuorein siirtohan asiassa on se, että kahden lääkärin rajoitukset pysyvät voimassa heidän vietyään asian oikeuskäsittelyyn.

Vähin mitä nyt pitää tehdä, on selvittää jo julkisuuteenkin tulleet epäilyt rakenteellisesta korruptiosta ja toimiiko tässä mystisessä tapauksessa vallan kolmijako-oppi, jonka tarkoituksena on estää vallan väärinkäytökset. Väärinkäytön estämiseksi lainsäädäntövalta, tuomiovalta ja toimeenpanovalta ovat pidettävä erillään. Kyse ei ole mistään pienestä ryhmästä. Kilpirauhaspotilaita on Suomessa  ainakin sata kertaa enemmän kuin Kittilässä asukkaita.

Ihmisen terveyteen vaikuttavien säännösten ja päätösten syntyminen pienessä piirissä niin ettei esimerkiksi lääkäreiden vuosien käytännön kokemus hoitotyössä saa millään tavoin vaikuttaa hänen ammattitaitoonsa, tuntuu melko kohtuuttomalta.

 

Tämä on kuultavissa podcastina Finnradion netti-radiosta www.finnradio.fm Maanantaina 8.7.2019  kello 15.50 ja 20.50 Espanjan aikaan ja myöhemmin uusintoina.

 

 

 

1 kommentti . Avainsanat: Finnradio, hallintohimmeli, Aarnio, Kittilä, taksilaki, Sote