Minulta puuttuu fanittamisen taito

Lauantai 31.10.2020 klo 18:02 - Kauko Niemi


Marimekko_KN200106.jpg

Viimeistään silloin kun avasin twitter-tilin tajusin, ettei minulla tullut mieleeni ainuttakaan henkilöä, jota olisin halunnut jatkuvasti seurata, siis tavallaan fanittaa. Ja nyt en käytä twitteriä lainkaan. Toisin päin ajateltuna aikoinaan tuli vastaan karu totuus – kun minulla on todella nopeat yhteydet ympäri maailmaa, niin vasta nyt ymmärrän, kuinka vähän minulla on sanottavaa maailmalle.

Tuon twitter-päihkäilyn aikaan toki mietin ja ymmärsin, että jos olisin edelleen aktiivinen toimittaja ja työkseni pitäisi seurata Donald Trumpia tai Sanna Marinia, niin totta kait olisin työni takia heitä seurannut. Mutta kun minä haluan seurata eri päivinä erilaisia asioita, niin henkilön seuraaminen tuntuu lähinnä kyttäilyltä tai jopa vakoilulta. Sellaista tunnetilaa en halua vahvistaa.

Onneksi professuuria Jyväskylän yliopistossa hoitava Kaarina Nikunen, joka on suomalaisen fanitutkimuksen uranuurtajia, sanoo Ylen haastattelussa, että on niitäkin, jotka eivät fanita ketään missään elämänsä vaiheessa. Heillä on erilainen elämänasenne ja jotain muuta tärkeää. Fanitushan on harrastuksen tapainen asia, jonka ympärillä puuhastellaan ja ollaan usein myös sosiaalisia.

Fanisuhteisiin liittyy voimakkaita tunteita: ihastumisen ja rakastumisen tunteita. Joku puhuttelee, tuntuu itsen kaltaiselta ja häneen voi samastua. Ehkä minulla ei sitten ole tarvetta samaistua sen enempää Donald Trumpiin kuin Madonnaankaan.

Sanaa fani käytettiin ilmeisesti ensimmäisen kerran yhdysvaltalaisessa lehdistössä 1800-luvulla kuvaamaan ammattilaisjalkapallojoukkueiden kannattajia. Nimitys on lähtöisin englannin sanasta fanatic eli kiihkoilija.

Suomessa fani-termiä on käytetty lehdistössä ainakin 1960-luvulta lähtien kuvaamaan musiikkiyhtyeiden ihailijoita. Toisaalta sana fani juontuu latinankielisestä temppeliä tarkoittavasta sanasta fanum ja sen johdannaisesta fanaticus, joka voidaan kääntää jumalan innoittamaksi tai temppelinpavelijaksi.

Fanius on aiemmin leimattu julkisuudessa ja tutkimuksessa oireena, joka kertoo yksilön psyykkisistä häiriöistä tai yhteiskunnan sosiaalisista ongelmista. Yleinen mielikuva faniudesta sisältää kaksi stereotyyppiä: pakkomielteisen yksilön sekä hysteerisen ryhmän. Fanireaktiot saatetaan kiivaudessaan nähdä hysteerisinä ja järjettöminä. Kun fanius nähdään oletetun sosiaalisen kyvyttömyyden oireena. On "hulluja keräilijöitä" tai "villiintyneitä konserttiyleisöjä" ja nehän on tietenkin helppo ymmärtää vaarallisina.

Eikö minulla sitten koskaan ilmekään värähdä. Toki värähtää. Olen matkustanut todella monenlaisissa paikoissa. Nauttinut erilaisista asioista, oppinut paljon uutta, mutta en ole koskaan elämässäni matkustanut samaan paikkaan kahta kertaa, sen takia, että se oli niin kiva paikka. Minusta ei ole tullut Lontoo-fania eikä Lauterbrunner-fania, vaikka kummassakin on ollut todella hienoja ja henkeä salpaavia hetkiä.

Olen ollut konserteissa, oopperassa ja tapahtumissa kananlihalla ihokarvat sojolla ja monta kertaa tippa silmässä. Siis ihan kaiken maailman tunteet pinnassa. Silti en ole halunnut toistoa hinnalla millä hyvänsä missä päin maailman kolkkaa tahansa. Puhettakaan että menisin kahdesti samaan konserttiin tai katsoisin saman leffan monena toistona.

Kävin Finlandia-talolla kuuntelemassa perulaista tenori  Juan Diego Flórezia livenä, koska hänen tenoriäänensä kilahtaa minun korvissani taivaalliselta. Haluaisin toki kuulla tällä hetkellä myös Jonas Kaufmannia. Vaikka koronan jälkeen näenkin hänen kalenterinsa netistä, niin silti en aio matkustaa mihinkään häntä varta vasten kuuntelemaan. Jos tulee Helsinkiin niin varmasti sitten menen.

Radion kuuntelun painajainen ovat soittolistat. Taivas varjele, kun ajat autolla Lappiin matkalla on moneen otteeseen vaihdettava kanavaa toistojen välttämiseksi.

Kevyessäkin musiikissa minun tunteeni tunnistavat ensimmäiseksi melodian kauneuden, jos sitä ei ole, en käytännössä kuule mitään. Sen todisti Me naiset testi, missä piti yhdistää 15 suomalaista biisiä sanoituksen pohjalta. Yhtään en tiennyt kaksi arvasin oikein.

Toki fanittaminen kuuluu ennen kaikkea nuoruuteen. Ehkä minäkin silloin vähän fanitin ja pidin Nuffield traktoria parempana kuin Massey Fergusonia.

Kyllähän tiettyjen brändien ihannointi ja käyttäminen on tietynlaista fanittamista. Törmäsin tuolla yhdellä nettikirppiksellä kangaskassiin, josta pyydettiin 35 euroa. Ryhdyin heti laskemaan, että hyvänen aika mullahan on yli 30 kangaskassia siis tonnin edestä kasseja. Muttei yhtään Marimekon kassia. Ja kun tulin asiasta tietoiseksi, niin tuolla kadullahan on joka toisella Marimekon kangaskassi, mutten ymmärrä miksi?

Psykologi ja psykoterapeutti Riitta Ylikomin mukaan ihminen etsii luonnostaan kohteita erilaisille tunteilleen. Joskus kohteet löytyvät lähempää, joskus kauempaa.

On ihan tavallista etsiä esikuvia, ihmisiä, joita voi ihailla ja ehkä myös jäljitellä. Idolilta voi oppia jotain, hänen kauttaan voi kokea elämyksiä ja samastua sellaiseen elämään, jota itse ei ehkä voi elää, mutta josta voi haaveilla.

Siis fanittakaamme hyvällä omalla tunnolla – ken siihen pystyy!

Tämä on kuultavissa ääniversiona www.finnradio.fm nettiradiossa ma 2.11.2020  alkaen ma, ke ja pe 08.00 ja ti ja to 16.00! (paikallista, Espanjan aikaa)

 

 

 

 

 

Avainsanat: Finnradio.fm, fanittaminen, twitter,


Kommentoi kirjoitusta


Nimi:*

Kotisivun osoite:

Sähköpostiosoite:

Lähetä tulevat kommentit sähköpostiini