En haluaisi kadota bittinä taivaaseen

Torstai 14.7.2011 - Kauko Niemi

Mihin katosi minun yksi mukavimmista kavereista? Bittinä taivaaseen vai sinne ihan oikeasti. Entä japanilainen kaverini, joka ilmestyi 3 viikkoa maanjäristyksen jälkeen. Oudosti on kateissa myös kotimainen kaverini, jonka viimeiset jäljet minulle päättyvät 8.4.2011.

Netti ja niin sanottu sosiaalinen media on luonut uudenlaisia kaveruuksia yhteisöllisyyden kulttuuriin. Ihmisiä tulee ja menee bittivirtoina, eikä siinä mitään ihmeellistä. Näinhän sitä tapahtuu kadullakin ja seuraavalla kerralla taas morjestetaan, vaihdetaan muutama sana ja jatketaan hyvän päivän tuttavuutta. Sukulaisia tavataan häissä ja hautajaisissa ja päivitetään elämäntilanne.

Netissä into häviää nopeasti. Osa katoaa jo muutaman viestin jälkeen. Toisille viestitetään muutaman kerran vuodessa tai vain kerran vuodessa toivotetaan joulua, jos nyt sattuu elämään kulttuurissa, missä joululla on arvonsa.

Nyt olen kuitenkin joutunut pysähtymään ja miettimään kolmea tapausta syvemmin. Entä kun kolme mukavaa ja paljon tekstiä vaihtanutta ihmistä katoaa, eikä jätä jälkiä.

Tosin yksi näistä kolmesta on ilmestynyt takaisin. Hänestä ehdin jo huolestua Japanin maanjäristyksen jälkeen. Hän on tullut tutuksi valokuvauksen tiimoilta. Japanilainen muotikuvaaja, jonka tekemisistä voi jopa oppia jotakin.

Maanjäristyksen jälkeen kesti kuitenkin reilu kolme viikkoa, ennen kuin hän ilmaisi itsestään. Monta asiaa ehti jo pyörähtää mielessä vaikka tiesinkin, ettei hän asunut pahimmalla alueella. Toisaalta hän matkusti paljon työnsä takia. Maailma oli hänen kohdallaan vain niin sekaisin, etteivät normaalit rutiinit sujuneet.

Tapaus kaksi. Viimeiset jäljet huhtikuun alussa. Useamman kerran viikossa vaihdoimme kuulumisia. Tiesin niin työmatkat kuin lomamatkatkin. Tiesin viikon fillarilenkit. Meitä yhdisti fillarointi. Mitään mystistä ei chattailyssämme ollut kuin että se loppui kuin kananlaulu, eikä hiiskaustakaan sen jälkeen.

Eräänä päivänä saan viestin suomenkielellä kirjoitettuna ventovieraalta ihmiseltä. Pian selvisi, että hän on brasilialainen, joka asuu Etelä-Ranskassa ja harrastaa Suomenkieltä ja monia muitakin kieliä. Hänen suomentaitonsa oli häkellyttävä, vaikkei koskaan ole Suomessa asunutkaan. Kahdesti täällä käynyt turistina.

Tämä teki minuun vaikutuksen ja tarjouduin korjaamaan ja antamaan palautetta jokaisesta hänen sähköpostistaan. Hän kirjoitti perheestään. Tunsin hänen siskonsa Brasiliassa ehkä paremmin kuin omani. Kuvia oli liki jokaisessa viestissä.

Pian hän ryhtyi käymään läpi erästä Suomenkielen oppikirjaa. Teki kirjan harjoitukset ja tarkistutti ne minulla. Olin brasialais-ranskalaisen henkilön Suomenkielen virtuaaliopettaja. Henkilön, joka oikeastaan kirjoitti parempaa Suomea kuin moni suomalainen.

Kohta tulee vuosi kuluneeksi, kun erään harjoituksen palautuksen jälkeen ei tullutkaan kohteliaan innostunutta kiitosta eikä lisäkysymyksiä. Eikä sen jälkeen mitään viestiä ikinä.

Ketään näistä kolmesta esimerkkitapauksesta en ole tavannut henkilökohtaisesti. Kirjoittamisen ja kuvien perusteella oli syntynyt mielikuva muusta kuin virtuaali-ihmisestä.

Ensiksi olen pysähtynyt miettimään, onko mitään korrektia tapaa selvittää mitä on tapahtunut. Kenenkään fyysistä osoitetta ei ole tiedossani, jotta voisi pyytää ”poliisin” tarkistamaan tilannetta. Toisaalta voihan olla, että jokin ennalta varoittamaton kyllästymispiste tuli eteen yht´äkkiä.

Vielä enemmän olen ryhtynyt miettimään kuinka pitäisi järjestää omat asiat, jos jonakin päivänä ei olekaan kykeneväinen vastaamaan kaikenmaailman viesteihin ja etenkin niihin joiden lähettäjä on henkisesti lähellä vaikkakin fyysisesti kaukana. Siinä olisi kehittämisideaa FB:lle tai kenelle tahansa. En haluaisi kadota bittinä taivaaseen.

 

1 kommentti . Avainsanat: netti, chat, kaveri, sosiaalinen media