Astiankuivauskaappi tyrannisoi keittiön

Perjantai 6.3.2020 klo 14.33 - Kauko Niemi

Tiedostan oman ikäiseni turhakkeen, joka vaikuttaa jopa asuntojen suunnitteluun, vaikkei sitä arjessa tarvitsisikaan. Itselläni ei ole ollut keittiössäni kuivauskaappia 20 vuoteen, eikä kertaakaan ole ollut sitä ikävä. Silti itse suunnitelemani oma keittiöni on toteutettu puhtaasti kuivauskaapin ehdoilla.

Suomalaisella astiankuivauskaapilla on niin hieno ja syvälle suomalaiseen sieluun iskostunut historia ja kansainvälisesti arvostettu, ettei sitä vieläkään kyseenalaisteta missään vaihteessa.

Kotitalousopettaja Maiju Gebhardin Työtehoseurassa vuosina 1944–45 kehittelemä astiankuivauskaappi mullisti keittiön rutiinit. Gebhard tutustui Ruotsissa pöydällä pidettävään astiankuivaustelineeseen.

Ruotsalaiset kuivasivat astiat telineestä pyyhkeellä ja nostivat ne sitten kaappiin.

Gebhard oivalsi asentaa kuivausritilä astiakaappiin ja sijoittaa kaapin tiskipöydän päälle. Astiat saattoi siten nostaa tiskauksen jälkeen kaappiin valumaan ja kuivumaan.

Kaikki kunnioitus Maijulle, mutta tuntuu kuin kukaan ei olisi vuosikymmenten aikana huomannut, että keittiöön kun keittiöön on ilmestynyt astianpesukone, jossa on myös kuivausominaisuus. Käsittämätöntä miten joku asia saa näin myyttisen aseman.

Asunnot suunnitellaan perinteisen keittiön ehdoilla ja niin että keittiössä olisi kuivauskaappi. Mistään ei juurikaan löydy asuntoja, jotka olisivat suunniteltu sellaiselle keittiölle, jossa ei olisi yläkaappeja.

Arkkitehdit suunnittelevat asuntoja, joiden keittiöihin tulee poikkeuksetta ”kuivauskaapillinen” yläkaapisto – ainakin tilankäytöllisesti. Muut vaihtoehdot ovat tämän jälkeen vähissä.

Muoti on kuitenkin ajautumassa avokeittiöihin ja silloinhan on mitä suurimmalla syyllä panostaa siihen, ettei keittiö näytä keittiöltä, vaan osa viihtyisää ja ennen kaikkea toimivaa oleskelutilaa. Siis osa oleskelutilan kalustusta.

Millä lihaksella sitten nostan kuivauskaapin turhakkeeksi? Kaikesta suuhunpantavastani 98 prosenttia valmistan omassa keittiössäni ja kone kuivaa pesemiään astioita noin joka toinen päivä.

20 vuotta sitten oman keittiöni suunnittelussa etsin muun muassa vimmatusti astianpesukoneiden ja keittiökalustevalmistajien yhteistyötä. Vaan ei löytynyt. Päivittäisten käyttöesineiden ei tarvitse olla jossakin tietyssä järjestyksessä tietyn kaapin hyllyllä. Vaan olisin halunnut työntää astianpesukoneen korin suoraan keittiön kaappiin.

Jos nyt sitten on tarvetta koreilla ja  näyttää vitriinissä tiettyjä lasia, niin ne voi muutaman kerran vuodessa sinne asetella ihan käsinkin.

Yläkaapit keittiössäni seisovat nyt täysin tyhjänpanttina pölyyntymässä. En ole ainakaan viiteen vuoteen ottanut tavaroita ylähyllyiltä enkä laittanut mitään ylähyllyille. Taaskin omatunto kolkuttaa, että sieltä pitäisi pyyhkiä pölyt.

Ylähyllyille ei ole asiaa ilman taloustikkaita, eikä mene montaakaan vuotta, kun tikkaidenkin käyttö on riskaabelia kaikella tavalla näinkin vanhalle miehelle.

Keittiöni toiminnallisuus on muokkautunut väärän suunnittelun ja toteutuksen takia niin että käyttötavarat ovat asettuneet alakaappeihin, saarekkeeseen. välikaappeihin ja yläkaappien alahyllyille.

Syyllisiä en tässä asiassa etsi. Oman asuntoni ostin ilman keittiötä, jonka sitten suunnittelin ja urakoin itse erillisenä projektina. Tila itsessään, putki- ja sähkövedot osoittautuivat kuitenkin perinteisen keittiön perikuvaksi, eivätkä antaneet periksi kovinkaan luoville ratkaisuille. 

Intuitioni antaa nyt kertoa minulle, että ihmisten tarve ja maku muuttuvat, pian halutaan muutoksia myös keittiöihin, vastaamaan nykyaikaista, avointa elämän tyyliä. Muutoksen on vain alettava arkkitehdeistä ja asuntorakentajista.

 

Tämä on kuultavissa ääniversiona www.finnradio.fm nettiradiossa ma 9.3.2020  alkaen ma ja ke ja pe klo 08:00 sekä ti ja to klo 15:00 (paikallista, Espanjan aikaa)

 

 

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Finnradio, keittiö, astiankuivauskaappi, Maiju Gebhard,

Näinkös se dekkari syntyy

Sunnuntai 12.9.2010 - Kauko Niemi

Herään kahtena yönä peräkkäin juomaan. Huomaan, että naapurin keittiössä on myös valot. Ei nyt kuitenkaan mikään pieni liesituulettimen tai raolleen jääneen jääkaapin valo. Siis täysvalaistus, jossa jokaisen kaardemumman löytää kirjavalta räsymatolta.

Jään miettimään, että mikähän naapurin yöunet on vienyt. Itse naapuria ei keittiössä näy. Tosiasiassa en edes tuntisi olisiko hän oikea naapurini vai murtovaras, joka tyhjentää parhaillaan huushollia. Naapurini asuu eri osoitteessa vaikkakin samassa taloyhtiössä ja kulkee toisen kadun kautta. Yhtiökokouksen perusteella en pysty paikantamaan kenen naama pitäisi näkyä mistäkin ikkunasta.

Aamulla näen, että naapurini on valvonut koko yön. Valot palavat edelleen. Ne eivät sammu vaikka aurinko on jo korkealla ja lämpötila kivunnut liki 30 asteeseen.

Näin on nyt jatkunut viikon. En ole kiinnittänyt aiemmin huomiota, josko naapurin keittiön valot ovat palaneet kaikki nämä kahdeksan vuotta, jonka ajan olen nykyisessä asunnossani asunut.

Tuntuu oudolta. Ehkä hän on matkalle lähtiessään unohtanut tai tietoisesti jättänyt valot päälle. Entä jos naapurini onkin yksineläjä ja saanut sairauskohtauksen ja makaa jossakin lattialla. Mielikuvitus kelaa ainakin parikymmentä erilaista vaihtoehtoa.

Seinänaapurini on talon vanha asukas, ja istuu hallituksessa, ehkä hänellä olisi tietoa kenen keittiössä palaa valot yötä päivää. Soitan ovikelloa ja oven avaa maalari ja tietää kertoa, että seinänaapurini on pitkään poissa.

Siirryn tarkkailuasemiin kadun puolelle. Yritän hahmottaa mitkä ikkunat kadun puolella vastaisivat valot päällä olevaa keittiötä. En tunne asuntojen pohjia ja tilanne ei ratkea. Melko varma käsitys kuitenkin syntyy. Hahmotusta helpottaa kun eri portaiden asunnot ovat aina puolikerrosta ylempänä tai alempana.

Palaan seuraavana päivänä uudestaan kadun puolelle. Epäilemiäni ikkunoita pesee nuorehko nainen. Kivi putoaa sydämeltä. Mielikuvitukseni laukkakierros on ollut turha, mikäli ikkunat ovat todella saman huoneiston kuin valot päällä olevan keittiön.

Silmäni skannaavat monta kertaa päivässä tuota mystistä keittiön ikkunaa. Keittiön missä valot palavat täysillä yötä päivää. Kunnes yhtenä päivänä näen vilauksen ihmisen hahmosta.

Ainakin teoriani lattialla makaavasta, sairauskohtauksen saaneesta henkilöstä ei voi pitää paikkaansa ja unohtuneista valoista matkan aikana ei myöskään.

Mysteeri kuitenkin jatkuu. Valot palavat edelleen yötä päivää. Nyt jo ainakin yli kaksi kuukautta. Ehkä heillä onkin vain kytkin rikki, eikä ole löytynyt sähkömiestä. Ehkä he nauttivat ravintolassa syömisestä, kun keittiössä ei koskaan tehdä ruokaa.

(tämä blogi dekkarin aloituksesta on kaikilta osin faktaa)

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: keittiön valot, dekkari