Rohkaisua terveeseen kritiikkiin

Perjantai 8.12.2023 klo 12.18 - Kauko Niemi

Kehtaanko ottaa kantaa, kehtaanko arvostella, kehtaanko esittää mielipiteeni? Siinä kysymyksiä, jotka ovat olleet suomalaiselle, auktoriteetteja kunnioittavalle kansalle varsin kivuliaita.

Tämän takia yhteiskuntaamme on pesiytynyt asioita, joita ei ole saanut arvostella, ei ainakaan ääneen. Nyt on kuitenkin tullut ääni, joka mahdollistaa tämän ilmaisun. Se on some.

Tosin tällä hetkellä ei oikein olla selvillä missä sitten menee hyvän ja pahan raja, kun viestintää harjoitetaan väärällä nopeudella ilman miettimistä ja pääsääntöisesti tunnepohjalta, niin mukaan livahtaa liian usein harhaiskuja. Pahan raja ylittyy aina kun mennään henkilökohtaisuuksiin asioiden sijaan.

Nykyinen somekehitys on kuitenkin välttämätöntä avoimen ja rehellisen vaikuttamisen kehittämiseksi ja kaiken maailman piilokojujen paljastamiseksi.

Yksi keskeisimpiä auktoriteettiarmeijoita on terveydenhuolto, missä oppikiistat ovat ajaneet toimivat lopputulokset ja tervehtyneet ihmiset pannaan.

Esimerkiksi yli 10 vuoden kiista alkaa purkautua, sillä selvitykset osoittavat, että Valvira on antanut perustuslain vastaisesti yksityisille henkilöille jopa satojen potilaiden salassa pidettäviä potilastietoja ilman laillisia hallintosopimuksia pitääkseen auktoriteettiaan yllä.

T3-kilpirauhaslääkkeitä määränneet, rajoituksen saaneet lääkärit ovat jättäneet syyttäjälle 27.11.2023 tutkinta/syyteharkintapyynnön maamme historian laajimpaan terveydenhuollon korkeisiin virkamiehiin ja asiantuntijoihin kohdistuneisiin rikosepäilyihin liittyen. Uhreina tässä kilpirauhaskiistassa on ollut useita menestyksekkäästi potilaitaan hoitaneita lääkäreitä ja tuhansia kilpirauhaspotilaita.

Tämän joukon kiitettävän rohkeitakin somekommentteja on voinut seurata ja odottaa vain tätä hetkeä, kun vyyhti alkaa purkautua. Terveydenhuollossa olisi paljon muutakin siivottavaa vaikkapa lääketehtaiden rahoitukset suhteessa hoitoketjuihin.

Viime viikolla Korkein oikeus (KKO) velvoitti ennakkopäätöksessä Suomen valtion maksamaan miehelle 3 000 euroa korvausta tämän perus- ja ihmisoikeuksien loukkaamisesta. Muistutettakoon vielä, ettei lääkäri määrää mitään, vaan ihmisellä on perustuslakimme mukaan itsemääräämisoikeus hoidoistaan.

Kyse oli siitä, että mies määrättiin vuonna 2020 tahdostaan riippumattomaan psykiatriseen lääkehoitoon. Miehellä ei ollut KKO:n mukaan kuitenkaan mahdollisuutta valittaa millekään taholle siitä, että hänet määrättiin lääkehoitoon vastoin tahtoaan.

 

Perinteinen auktoriteetin varassa toimiva ryhmä – opettajat – ovat myös viime aikoina heränneet ja joutuneet miettimään viestinnän perusolemusta ja sen vuorovaikutusta. Tuorein uutinen Pisa-tuloksista antaa aihetta totuuksien kaivamiselle.

Joensuulaisen rehtorin mukaan Ylen artikkelissa viestinnän sävyssä on tapahtunut iso muutos viime vuosina. Nimettömästä some-kommentoinnista tuttu tyylilaji on valunut myös omalla nimellä tapahtuvaan viralliseen viestintään.

Omalla nimellä räyhätään avoimesti? Eikö se enää hävetä? Tutkijan mukaan ilmiö kertoo keskustelukulttuurin yleisestä kärjistymisestä. Mallia otetaan tyylilajista, jossa oma viesti yritetään saada perille mustavalkoisella vastakkainasettelulla. Se on nykyisin tavallista.

Asiantuntijuutta ei enää arvosteta samalla tavalla kuin ennen, vaan oma mielipide mielletään usein tärkeimmäksi argumentiksi. Viestintä hakee nyt rajojaan. Ylilyöntejä ei tarvitse eikä pidä hyväksyä, mutta kun riittävän suuri porukka vaatii päätä vadille tuomalla julkisesti faktoja pöytään, niin siitä hyötyvät kaikki paitsi vippaskonsteilla itseään pöngittävät pelurit.

Tuoreet uutiset kertovat virallisesti lihavista suomalaisista, jotka ennustavat vaikeaa aikaa terveydenhuollolle ja tähän kun lisätään ylipainoiset, alkaisi olla aika somettaa totuuksia ruokateollisuudesta ja heidän totuuksiaan eri yhteyksissä. Ettei käy ihmisille samalla tavoin kuin Mustin & Mirrin lemmikkiasiakkaille.

Olemme siis melkoisessa viestinnällisessä murroksessa, joka hakee ja varmasti aikanaan löytää tyylinsä asialliseen ja kehittävään vuorovaikutukseen sekä lainsuojattujen että lainsuojattomien kesken. Ja jos laki meitä kieltää tekemästä jotakin hyvää, niin lakia pitää muuttaa.

Tämä on kuultavissa ääniversiona Finradio.fm kanavalla maanantain 11.12.2023 klo 08.00 ja 16.00

 

Lisää aiheesta:

Jokos Valvira, ylin valvoja, pysähtyy totuuden edessä

Aino Saarinen ihmettelee, miten tutkimusnäyttöä voidaan pitää Suomessa vitsinä.

WHO kehottaa maita nostamaan alkoholin ja sokerijuomien valmisteveroa

Ranskalaisten jämiä koirille

Mitä sieltä salmiakista löytyikään

 

 

Keskustelua kehityksestä ja osaamisesta ja nyt etänä

Lauantai 9.5.2020 klo 21.07 - Kauko Niemi

Jos kehitys- ja arviointikeskustelut mielletään viestinnäksi ollaan terveellä polulla. Jos ne mielletään byrokratiaksi kannattaa sellaiset lopettaa.

Nykyiset toiminta- ja organisaatiomallit muuttaa toimintaa monen muotoiseksi.  Varsinkin nyt kun etätyö tulee varmasti jäämään osittain myös vallitsevaksi toimintamalliksi hyvine ja huonoine puolineen, kunnes se hioutuu ja asettuu osaksi jotakin.

Jonkin aikaa jo ennen koronaa on ollut erilaiset hajautetut toimintamallit, joko kustannus tai muista tuotannollisista syistä. Esimerkiksi monen yrityksen puhelinpalvelu saattaa olla vaikkapa Espanjassa. Tekninen tuki Intiassa.

Hajautuksesta muutama askel eteenpäin ovat tiimi-organisaatiot ilman esimiestä tai muuta johtajamallia tai johtamisbyrokratiaa. Silloin pelataan viestinnällä ja luottamuksella.

Itse olen kokenut kolmenlaisia kehitys- ja arviointikeskusteluja, joista yhdet olivat viestinnällisiä ja kahdet muut olivat luokassa hyödytöntä byrokratiaa.

Siinä hyödyllisessä paitsi oltiin konkreettisia, niin myös vuorovaikutteisia ja ennen- kaikkea jos joku oli hyvää tai huonoa niin selvitettiin miksi. Samalla rakentui yhteisymmärrys kummankin roolista asioista. Yritys enkä minä olleet järjestäytyneitä, joten näihin neuvotteluihin oli kytketty suoraan myös palkkakehitys.

Siis palaute ja kehitys- ja arviointikeskustelu ovat täysin kaksi eri asiaa kuten yksisuuntaisuus ja vuorovaikutteisuus tuppaavat olemaan.

Montakin astetta haastavammassa tilanteessa ollaan nyt kun sosiaalinen etäisyys tulee väkisinkin kasvamaan eikä vain koronan aikana vaan tulevassa uudessa normaalissa. Tilanne syntyi vaan niin äkisti, ettei tilanteen hallinta ja toimintamuodot vaan ole hetimiten hallussa.

Kuinka olla läsnä etänä – siinä onkin monella opettelemista. Pikavauhtia on syntymässä asiasta myös kirja.

Kolmen viestintä- ja toimittajataustaisen naisen HNY Groupin voimin syntyy kolmessa viikossa etätyökirjan, joka tulee painosta ja saapuu kauppoihin touko-kesäkuun vaihteen tuntumassa. Vetojuhtana asiassa on toiminut Elina Yrjölä.

Kirja käsittelee etätyökonkarifirmojen ja -ihmisten vinkkejä, on itseohjautuvuutta etätyön ja kriisin aikaan, on etäkoulun johtamista, on tulevaisuudentutkijan näkemystä, on asiaa luottamuksesta ja tunteista etäyhteisössä – ja mikä parasta, myös nuorison ohjeita eli e-sporttihäiskän "born virtual" -yhteisökokemuksia. Hän esimerkiksi suosittaa punaisen luurin käyttöä – eli kun otetaan vaikea asia puheeksi etänä, sovitaan, että jos tilanne alkaa tuntua pahalta, voi vain painaa punaista luuria.

Punainen luurihan sotii kaikkia keski-ikäisten käsityksiä vastaan – mutta on itse asiassa nerokasta, koska se purkaa valtasymmetriaa ja lisää turvallisuudentunnetta. Punaista luuria ei tietenkään voi painaa ikuisesti, eli asiat kyllä käsitellään ennemmin tai myöhemmin.

Ylen laajassa artikkelissa – kehityskeskustelu tuo järjestelmällisyyttä ja johdonmukaisuutta johtamistyöhön. Se on tapa pitää esimies-alais -suhteet kunnossa, sanoo johtamisen professori Janne Tienari Svenska Handelshögskolanista.

Yleisesti kehityskeskusteluissa asetetaan yhdessä tavoitteita työuralle ja seurataan niiden saavuttamista. Tarkoitus on pysähtyä yhdessä katsomaan, missä mennään.

Tienarin mukaan työntekijä määrittää, kuinka paljon aikaa keskusteluun tarvitaan, ei kiireinen pomo.

Molemmilla pitää olla tunne, että kuunnellaan puolin ja toisin - vuorovaikutetaan. Kyse ei siis ole yksittäisten projektien arvostelusta tai palautteen antamisesta.

Itse olen useasti verrannut palautteen antamista koiran kouluttamiseen. Koiran motivaatio loppuu välittömästi, jos hän ei heti saa palkkioksi herkkupalaansa. Kun koira suoriutuu hienosti tänään ja sinä kehut sitä huomenna, niin koira ei ymmärrä lainkaan mistä ja miksi häntä kehutaan, kun on laiskana lötkötellyt koko päivän.

Näin se menee ihmistenkin suhteen. Viivästetty palaute ei tunnu missään, etenkin kun välissä palautteen saaja on ehtinyt miettiä, eikös se nyt kelvannutkaan.

Sama kuin palaute annetaan yrityksen vuosijuhlassa kerran vuodessa. Kehutaan vähän sieltä sun täältä, joka ei kohdistu mihinkään konkreettiseen. Eli ei kehitä toimintaa oikein mihinkään suuntaan. Ja onhan se vain jokavuotinen rutiini.

Omalta kohdaltani huippupalaute oli kun sain julkista tunnustusta yrityksen vuosijuhlassa elokuussa ja sitten joulukuun alussa potkut. Muutaman kerran tietysti piti miettiä mikä oli syy ja mikä seuraus.

Tämä on kuultavissa ääniversiona www.finnradio.fm nettiradiossa ma 11.5.2020  alkaen ma, ke ja pe 08.00 ja ti ja to 16.00! (paikallista, Espanjan aikaa)

Kaikki koirakouluun

Lauantai 31.3.2018 klo 10.37 - Kauko Niemi

Hän joka on yhtäkään koiraa kouluttanut, tietää että koiralle pitää antaa palaute välittömästi. Et voi mennä kolmen vuoden kuluttua torumaan, että tänään et saa herkkua, kun söit minun rakkaan sandaalin eteisen nurkassa. Ei tehoa!

Näinhän se on ihmisten kohdallakin. Ihminen ymmärtää huomattavasti paremmin, jos saa palautteen heti. Ja se palaute ei pidä olla henkilöön kohdistuva – kun sinä olet kuulemma aika vittumoinen kaveri, niin voisitko nyt pitää turpasi kiinni. Vaan oletko nyt aivan varma ja mihin perustuu, että tässä tapauksessa päästäisiin parhaaseen mahdolliseen lopputulokseen näillä metodeilla.

Sama koskee kiitosta niin koiralla kuin ihmisellä. Jos kiität koiraa puolen vuoden kuluttua rotuyhdistyksen vuosikokouksessa, ei koira tiedä miksi hän saa juuri nyt nakkeja. Eikä yksikään sankarikoira osaa yhdistää joulukuussa messukeskuksen lavalla sitä tunnetta, kun haistoi ja löysi naapurin mummon paleltuneena metsästä. No toki sankariudessa kunnia kuuluu aina myös koiraohjaajalle.

Muodolliset kiitokset firman pikkujouluissa tai vuosijuhlissa ovat myös kovin väljähtyneitä. Monissa tapauksessa kiitettävä on jo ehtinyt töpeksiä välillä, joka sekin kuuluu jokaisen kehittyvän ihmisen elämään ja etenkin työelämään. Virheiden kautta kun oppii eniten.

En todellakaan aliarvio tätä kulttuurin puhdistusta, minkä #metoo on käynnistänyt. Pitää myös muistaa, että moni syytetty on ehkä tehnyt jotain hyvääkin ennen pahantekoa tai sen jälkeen. Toki joukkoomme mahtuu aina muutama psykopaatti. Asioista pitää keskustella heti, eikä vuosikymmenten jälkeen, kun ei edes varmuudella muisteta mitä tapahtui ja miten tapahtui. Aika ja ajanhenkikin on ehtinyt tällä välin muuttua.

Tässähän on nyt käsillä kaksi kulttuurillista perusongelmaa. Ei osata eikä kyetä keskustelemaan asioista menemättä henkilökohtaisuuksiin. Toiseksi pahaa pelkään, että nyt synnytetään nopeassa tahdissa myös kulttuuria missä ihmiset kyttäävät toisiaan ja paljastavat toisiaan ja pahimmassa tapauksessa kostavat menneitä ilman faktoja. Itä-Saksan kulttuurissahan jokaisella henkilöllä oli kolme ilmiantajaa.

Meistä jokainen tekee hyvää ja jokainen tekee pahaa, jokainen onnistuu jossain ja epäonnistuu toisessa. Ihminen tarvitsee kehittyäkseen epäonnistumisia tekemisissään, jotka eivät tarkoita, että hän olisi ihmisenä epäonnistunut. Todennäköisesti entistä vahvempi, sillä ehdolla, että on ottanut opikseen.

Huolestuttavaa on, niin kuin monissa media jutuissa on jo todettukin, että samaan aikaan syyllistetään, tutkitaan ja tuomitaan. Kyse ei ole enää mielipiteestä, kun tähän ketjuun osallistuu tuhansia ja taas tuhansia ihmisiä. Jätetään elinkautinen merkki ihmiseen.

Karjalatalon Evakkoäiti-patsaan kiista kärjistyy Helsingin Käpylässä. Patsaan tekijä kuvanveistäjä Juhani Honkanen vaatii tekijänoikeuksiinsa vedoten elokuvaohjaaja Lauri Törhösen mietelausetta takaisin näkyviin patsaan jalustassa.

Veistoksen tilaaja Karjalan Liitto peitti Törhösen mietelauseen erillisellä laatalla helmikuun lopulla.

Metoo innoittamina ja ilman seksuaalista häirintää hätkähdyttävin seuraus tulee Ruotsista, missä huonon johtamisen painostuksesta eronnut teatterinjohtaja teki itsemurhan.

On tärkeä pohtia, onko julkisesta keskustelusta muodostumassa jonkinlainen kansantribunaali eli kansan tuomioistuin, kuten Pekka Aula omassa anteeksiantoa koskevassa jutussaan toteaa. 

Mitäs jos keskusteltaisiin asioista heti. Nimenomaan asioista, eikä siitä oletko sinä ylipäätään aina väärässä tai oikeassa. Annetaan tilaa ja kunnioitetaan erilaisia ajatuksia se avartaa ja puhkoo omia kupliamme, joissa niin helposti viihdymme.

Vähin mitä voi toivoa ja pyytää, ettei myöskään kasvateta ja hyväksytä ilmiantamisen juorukulttuuria. Jokainen kantakoon vastuun itsestään.

Tämä on kuultavissa myös podcastina maanantain 2.4.2018  klo 21:30 Finnradion kavavalla

 

Lue myös

https://yle.fi/uutiset/3-10130716

https://www.suurkeuruu.fi/puheenvuoro/kolumni-ohjeita-anteeksipyytajalle-200835940

https://www.is.fi/kotimaa/art-2000005617401.html?ref=rss

 

 

 

 

 

 

 

Auton katsastus herätti monta mietettä

Lauantai 30.1.2010 - Kauko Niemi

Auton katsastus tällä viikolla herätti monenlaisia mietteitä. Aivan tarkkaa kuvaa minulla ei ollut mitä se jupina katsastuksen ympärillä oikein on, paitsi että tämä maksoi 90 euroa ja Ruotsissa sama homma kuulopuheiden mukaan 25 euroa. Mikähän mahtaa olla yhden katsastuksen omakustannushinta? Ei kovinkaan korkea.

Onko raha kuinka ratkaisevaa? Tämä oli kolme vuotta vanhan auton ensimmäinen katsastus ja seuraava tulee kahden vuoden kuluttua. 180 euroa viidessä vuodessa. Sehän on 36 euroa vuodessa minun kohdallani.

Katsastajien markkinoinnissa kohderyhmä löytyy tasan tarkkaan autorekisterikeskuksen tietokannasta. Varmaan yksi harvoista toimialoista, missä ei tarvitse tehdä yhtään hukkamarkkinointia. En tiedä yhtään autoilijaa, joka mielijohteesta haluaisi katsastuttaa autonsa.

Markkinointi alkoi heti syksyllä kun katsastuksen aikaikkuna avautui ja viimeiset liput ja laput tulivat luukusta pari viikkoa ennen viimeistä katsastuspäivää. Katsastusajankohtani jäi viime metreille, niin kuin moni muukin inhimillinen asia. Oli kyllä oikeakin syy. Toinen takavalo oli nuukahtanut.

Polttimon kyllä kävin jo ostamassa, mutta odottelin lämpöisempiä kelejä sen vaihtoon. Merkkihuollosta ostettu varaosa oli tähän asti pienin autokaupassa maksettu lasku 3,5 euroa. Polttimonvaihdossa osoittautui, ettei polttimo ollutkaan palanut vaan vähän löysällä tai hapettunut.

Katsastajien markkinointi oli sen verran ärsyttävää, että loppujen lopuksi valitsin sellaisen, jolta en ollut saanut yhtään lippulappua. Toinen valintakriteeri oli, että ajanvarauksen voi hoitaa nettipalveluna.

Jään miettimään milloin olen viimeksi käynyt katsastuksessa. En todella muista. Tämä on myös selkeä mittari elintason putoamisesta. Työsuhdeautolla ajaessani katsastus ei ollut ajankohtainen asia ja jos oli, niin joku leasingyhtiö hoiti homman.

Katsastusmuistot ovat siis siltä ajalta , kun itse ajoin autoa pukille ja heiluttelin rattia oikealle ja vasemmalle ja sadistisen tärkeä herrahenkilö mutrusteli kulmiaan.

Nyt kassalla pyydettiin avaimet ja käskettiin istuutumaan kahvikoneen viereen ja odottelemaan. Ilmeisesti naisetkin käyvät nykyisin katsastamassa autojaan, kun lehtihyllyssä oli kaksi Tekniikan Maailmaa ja kaksi Me Naiset –lehteä.

Ajan olin varannut kello 12:00 ja 12:07 tulikin mukavan oloinen mieshenkilö avaimien kanssa ja kehui, että oikein hyvässä kunnossa on auto.

Se kehuminen ja kehumisen sävy ei ollut ihan tavallinen viran puolesta tehty. Se kosketti, vaikka mitäpä muuta kolme vuotta ja 31000 km ajettu auto voisi ollakaan.

Palautteen antaminen ja sen sävy on siis melkoinen taitolaji. Olisihan sen voinut antaa kielteisesti suomalaisittainkin. Ei siinä mitään vikaa ollut.

Hyvä palaute pysyy pitkään mielessä pitempään kuin yksikään kampanjakirje. Itse muistan vieläkin sen palautteen kun 18-vuotiaana ajoin ajokortin. Kysyin ajon jälkeen heti hädissäni, että saanko ajokortin – kukas sen sitten saa jos et sinä – oli rauhallinen vastaus. No olinhan jo 12-vuotiaana ajanut mummoani kirkkoon kaksi tyynyä takapuolen alla, jotta näin ratin puolien välistä eteenpäin.