Pystytkö erottamaan someviestit ja median viestit

Sunnuntai 14.7.2019 klo 8.18 - Kauko Niemi

Minulla on suurenmoinen idea jollekin väitöskirjan aiheeksi. Voisi nimittäin tutkia kuinka suuri osa kansasta erottaa sometekstin aidon median tekstistä. Ja millä perusteella joku osaa erottaa nämä toisistaan.

Itselläni alkaa tehdä tiukkaa erotella näitä kahta kanavaa, vaikka journalisti ohjasikin viestittämistäni reilut 20 vuotta. Onneksi selaimen osoiteriviltä pystyy asian tarkistamaan, mutta vaikeata olisi, jos eteen lyötäisiin pelkkä teksti ilman mitään viitekehystä.

Median menestys, uskottavuus ja kunnia riippuu siitä kuinka hyvää ja uskottavaa jälkeä se tuottaa journalistisin perustein. Kuinka juttu perustuu oikeisiin, tarkistettuihin faktoihin. Kuinka juttu tarjoaa mahdollisimman objektiivisen tilannekuvat asiasta, tuottaa lukijoille palkitsevaa lisäarvoa. Siis kaiken kaikkiaan ei huutele turuilla ja toreilla mitä sattuu osumaan yksittäisen toimittajan silmiin ja korviin.

Nyt kuitenkin näyttää siltä, että media on ottanut pääkilpailijakseen sosiaalisen median. Kuka kertoo eniten liioiteltuja ja hurjimpia huhuja ja kuka kovimmin pystyy herjaamaan milloin mitäkin ja ketäkin.

Kilpailuasetelma tuntuu väärältä ja median pitäisi mieluummin pyrkiä todella selkeästi erottautumaan sosiaalisesta mediasta. Irtisanoutua kaikesta trollaamisesta ja perättömistä spekulaatioista. Siksi olisikin mielenkiintoista ihan tieteellisin perustein tietää millainen tuo kuilu näiden kahden leirin välillä todellisuudessa on. Pystyykö tavallinen ihminen erottamaan oikean media, sosiaalisen median ja valemedian.

Se on todella medialle kova haaste, etenkin jos toimintaa ohjaa vain sivulatausten määrät. Se tuottaa ensisijaisesti niin sanottuja klikkiotsokoita, mitkä tuskin kasvattavat pitkällä aikajänteellä median uskottavuutta. Totta kait suuret jutun sivulatausmäärät tuovat hetken tyydytystä, mutta on kuin kusisi pakkasella housuihin ja lämmittää hetken. Entäs viiden vuoden päästä?

Mielenkiintoista olisi saada arvioita kuinka on onnistuttu viihteen ja tiedonvälityksen välillä. Pystytäänkö tiedonvälitystä viihteellistämään ja kuinka paljon. Näiden kahden välisen kamppailun taitaa voittaa viihde. Miksi ihmeessä minun pitäisi viihtyä aamiaispöydässä, kun kaiken kiireen keskellä yritän luoda faktoihin perustuvan käsityksen maailman menosta.

Lainaan tähän pitkän toimittajauran tehnyttä Lauri Kotilaista. Kotilainen kirjoitti FaceBook-sivullaan. Laurilla on tavanomainen pilke silmäkulmassaan, mutta pohjavire on vain niin jokapäiväistä totuutta;

Löperyys journalismissa johtaa paperilehden tuhoon. Esimerkiksi Helsingin Sanomat on pahassa tuhon vaarassa – toistuvan löperyytensä takia.

Löperyyttä luo vain ylimielisyys. Ollaan kertovinaan jotain, mutta ei. Esimerkki Helsingin Sanomista 8.7.2019, sivu A10.

Sadat Saimaalla kalastavat haluaisivat tietää, miten he voisivat välttää hirveyden: norpan poikasen tukehduttamisen pyydykseen. Sitä ei lehdissä kerrota. Ei kerrota Saimaan mökkiläiselle, mistä saa ”norppaturvallisia katiskoita”. Kuka valmistaa? Mistä voi ostaa? Mitä maksaa? Millainen se on? Voiko kätevä ihminen tehdä pyydyksen itse?

Arvokas vinkki on uutisen 1. palstan alarivillä: ”tiukkanieluinen katiska…” Hyvä! Mutta mikä on katiskan ”tiukka nielu”? Miltä se näyttää? Miten se tehdään? Lukija – (minä myös, ammattilukija) – janoaa tietoa, antakaa sitä!

Anteeksi kollegani Henna Kauppinen, STT:ltä, en syytä tekstistä Sinua. Syytän lehdistömme vuosikymmenien trendiä ja vakiintunutta käytäntöä. Vanhana lehtimiehenä on minusta suru katsoa, kun löperyys vie lehdet yksitellen tuhoon.

Kotilaisen mainitsemaa löperyyttäkin olisi hyvä tutkia samalla. Somen suunsoittohan on puolestaan pelkkää löperyyttä, joka aniharvoin perustuu muuhun, kuin kirjoittajan mielipiteeseen omassa kuplassaan.

Löperyyden piikkiin pistäisin myös muoti-ilmiön, niin sanotun tarinallisuuden. Itse asia hukutetaan johonkin höpötysten väliin. Tähän tarjoaa mahdollisuuden verkkojulkaiseminen, missä ei enää tarvitse laskea merkkimääriä, kuten paperiversioissa, joissa tila on aina rajallinen ja pakottaa kiteyttämään sen sijaan että löpertelisi.

Odotan mielenkiinnolla, että joku reipas, ennakkoluuloton tuleva viestinnän ammattilainen paljastaa kuinka kansa erottaa huuhaan ja oikeellisuuden.

Tämä on kuultavissa podcastina Finnradion netti-radiosta www.finnradio.fm Maanantaina 15.7.2019  kello 15.30 ja 20.30 Espanjan aikaan ja myöhemmin uusintoina.

 

 

 

 

Oletko sinä Facebookin ohjelmoitavissa

Maanantai 18.12.2017 klo 19.29 - Kauko Niemi

Facebookin entinen pomo sanoo tuntevansa raskasta syyllisyyttä siitä, että auttoi luomaan välineen, joka repii kappaleiksi sosiaaliset rakenteet.

Ex-pomo katuu järjestelmää, joka perustuu nopeaan hyvää mieltä tuottavaan palautteeseen – kuten peukutuksiin ja jakoihin. Samalla se on pitkälti romuttanut yhteiskunnan perusteita: ei enää julkista keskustelua eikä yhteistyötä, vaan väärä tietoa ja epäluottamusta. Suuria ihmisjoukkoja kyetään manipuloimaan somen avulla.

”Sosiaalinen media turmelee inhimillisen käyttäytymisen perustan”, hän moittii.

“Ette ymmärrä sitä, mutta teitä ohjelmoidaan. Nyt on aika päättää, missä määrin olette valmiita luopumaan itsenäisyydestänne”

Monet muutkin asiantuntijat peukuttavat tätä ulostuloa ja pohtivat somen vaikutusta ihmisten käytöksen muutokseen. Itse en nyt lähtisi suoralta kädeltä suosittamaan somen tai tässä tapauksessa Facebookin lopettamista.

Itse olen saanut kontaktikenttääni lukuisia entisiä koulukavereitani, sukulaisiani, joita en ole tavannut vuosikymmeniin. Jos ajatellaan aikaa ennen somea, niin aivan varmasti en lähtisi tuttaviani varta vasten etsimään saati päivittämään yhteisiä tietojamme ja tapahtumiamme.

Moitteen sijaa löytyy paljonkin Facebookin toimintatavoissa.  Se on käyttänyt ihmisten harhauttamista ja hyväuskoisuutta häikäilemättä hyväkseen. Facebook ei ole koskaan avoimesti kertonut toimintatapaansa, joka on kaikkea muuta kuin totuttu viestinvälitys. Joku lähettää viestin ja toinen ottaa sen vastaan. Ihmiset luulevat tekevänsä toista mitä he todellisuudessa tekevät.

Salaiset Facebookin niin sanotut sisäiset algoritmit päättävät täysin yksipuolisesti kenelle päivityksesi näytetään ja siihen sinulla ei ole mitään mahdollisuutta vaikuttaa. Sinusta rakentuu Facebookin määrittelemä kuva, joka on edullisempi Facebookille kuin sinulle. Sinusta tulee edullista kauppatavara etenkin Facebookin mainosmyynnille.

Kun Facebook muuttaa toimintojensa ominaisuuksia, ei niistä kerrota, vaan pikemminkin sinut pakotetaan niitä käyttämään. Itselläni on juuri nyt esimerkiksi tilanne, että joudun jatkuvasti vastaamaan – ei nyt – kun en halua tiettyjä toimintoja käyttööni. Mutta ei ole vaihtoehtoa vastata, etten koskaan halua käyttää.

Facebook on malliesimerkki asiakaskeskeisyyden vastakohdasta. Jos ja kun olet mukana, niin olet Facebookin algoritmien ehdoilla, etkä voi valittaa. Sinun pitää käyttäjänä ottaa ehdottomasti vastuu mitä tietoa jaat. Ja pitää mielessä, että sitä tietoa et voi peruuttaa etkä tuhota.

Turvallisin neuvo on, ettet koskaan jaa tietoa, saati kuvia toisesta henkilöstä, jos ette ole yhdessä niin sopineet. Mietipä kun lapsesi on tulevaisuudessa vaikkapa poliitikko ja tyrii jotakin. Media kaivaa pottakuvia ja kiukuttelukuvia ja julkaisee, että tällainen hän oli jo lapsena. Suojaa lapsesi ja lähimmäisesi yksityisyys.

Vaikket sanoisi sanaakaan Facebookissa, sinusta muodostetaan tarkka kuva jo sen perusteella mitä juttuja olet lukenut ja mitä et. Tuolloin olet jo omassa kuplassasi

Kovinkin jyrkät mielipiteet somea vastaa ovat oikeutettuja, jos ne herättävät ihmisten käsitystä sanan vapaudesta ja eritoten vastuusta. Facebook on yksi väline Twitterin, Instagramin ja monien muiden joukossa. Maailma muuttuu ja myös tapamme viestiä. Monelle yritykselle some oikein tehokas ja fiksusti käytettynä on erinomainen markkinointiväline hinta- hyötysuhteella arvioituna.

 

 

 

Vaalikampanjoinnin aika on aivan liian lyhyt

Perjantai 13.3.2015 klo 15.09 - Kauko Niemi

Kuka tahansa pystyy muutaman viikon vetämään mitä tahansa roolia ja olla minkä tahansa puolueen ehdokas paljastamatta todellista minäänsä. Se on vaalitemppuilua hetken huumassa.

Itselläni ei esimerkiksi ole montaakaan kaveria Facebookissa, joista käsitykseni ei olisi muuttunut viimeisen seitsemän vuoden aikana, kun olen heidän päivityksiään seurannut. Millaisiin asioihin he puuttuvat, miten he kommentoivat päivityksiään ja vaikkeivat sanoisi yhtään mitään, niin mitä jakavat. Rivien välistä pitkällä ajanjaksolla voi tulkita hyvinkin mitä toisen päässä kulkee päällimmäisenä. Harva ihminen jaksaa muistaa aiempia päivityksiään ja vetää aina tiukasti samaa linjaa.

Itse en äänestä vaalikoneen ehdottamaa tapausta, enkä torilla itseään tykö työntävää ehdokasta. Äänestäin vain henkilöä, jonka ajatuksenjuoksusta voin olla lähes varma ja hyväksyä ne. Samat arvot ovat tärkeämpiä kuin yksittäiset vaalilupaukset, joita harva edustaja pystyy toteuttamaan.

Parhainta kampanjointia olisi se, että media arvioisi neljän vuoden takaiset lupaukset ja kuinka ne ovat toteutuneet. Kuinka edustaja on lupauksiaan työstänyt ja jos kelkan suunta on kääntynyt niin millä perusteella.

Toki hakukoneistakin saattaa olla jotain osviittaa siinä tapauksessa, että löytää googlettamalla koneen antamalle henkilölle riittävästi tietoa tekosista. Toivoisin myös helppoa sovellusta, kuinka edustaja on eduskunnan äänestyksissä äänestänyt. Tosin silloinkin paino on uskollisuudessa puoluetta kohtaan.

Esimerkiksi uuden avioliittolain äänestysten perusteella ehdokasvalintani supistui nykyisissä edustajissa 46 henkilöön ja näistä vain murto-osa omassa vaalipiirissäni. Joten omalla kohdallani ei ole kovinkaan suuresta joukosta kysymys, kun teen lopullista valintaa äänestäni.

En haluaisi kadota bittinä taivaaseen

Torstai 14.7.2011 - Kauko Niemi

Mihin katosi minun yksi mukavimmista kavereista? Bittinä taivaaseen vai sinne ihan oikeasti. Entä japanilainen kaverini, joka ilmestyi 3 viikkoa maanjäristyksen jälkeen. Oudosti on kateissa myös kotimainen kaverini, jonka viimeiset jäljet minulle päättyvät 8.4.2011.

Netti ja niin sanottu sosiaalinen media on luonut uudenlaisia kaveruuksia yhteisöllisyyden kulttuuriin. Ihmisiä tulee ja menee bittivirtoina, eikä siinä mitään ihmeellistä. Näinhän sitä tapahtuu kadullakin ja seuraavalla kerralla taas morjestetaan, vaihdetaan muutama sana ja jatketaan hyvän päivän tuttavuutta. Sukulaisia tavataan häissä ja hautajaisissa ja päivitetään elämäntilanne.

Netissä into häviää nopeasti. Osa katoaa jo muutaman viestin jälkeen. Toisille viestitetään muutaman kerran vuodessa tai vain kerran vuodessa toivotetaan joulua, jos nyt sattuu elämään kulttuurissa, missä joululla on arvonsa.

Nyt olen kuitenkin joutunut pysähtymään ja miettimään kolmea tapausta syvemmin. Entä kun kolme mukavaa ja paljon tekstiä vaihtanutta ihmistä katoaa, eikä jätä jälkiä.

Tosin yksi näistä kolmesta on ilmestynyt takaisin. Hänestä ehdin jo huolestua Japanin maanjäristyksen jälkeen. Hän on tullut tutuksi valokuvauksen tiimoilta. Japanilainen muotikuvaaja, jonka tekemisistä voi jopa oppia jotakin.

Maanjäristyksen jälkeen kesti kuitenkin reilu kolme viikkoa, ennen kuin hän ilmaisi itsestään. Monta asiaa ehti jo pyörähtää mielessä vaikka tiesinkin, ettei hän asunut pahimmalla alueella. Toisaalta hän matkusti paljon työnsä takia. Maailma oli hänen kohdallaan vain niin sekaisin, etteivät normaalit rutiinit sujuneet.

Tapaus kaksi. Viimeiset jäljet huhtikuun alussa. Useamman kerran viikossa vaihdoimme kuulumisia. Tiesin niin työmatkat kuin lomamatkatkin. Tiesin viikon fillarilenkit. Meitä yhdisti fillarointi. Mitään mystistä ei chattailyssämme ollut kuin että se loppui kuin kananlaulu, eikä hiiskaustakaan sen jälkeen.

Eräänä päivänä saan viestin suomenkielellä kirjoitettuna ventovieraalta ihmiseltä. Pian selvisi, että hän on brasilialainen, joka asuu Etelä-Ranskassa ja harrastaa Suomenkieltä ja monia muitakin kieliä. Hänen suomentaitonsa oli häkellyttävä, vaikkei koskaan ole Suomessa asunutkaan. Kahdesti täällä käynyt turistina.

Tämä teki minuun vaikutuksen ja tarjouduin korjaamaan ja antamaan palautetta jokaisesta hänen sähköpostistaan. Hän kirjoitti perheestään. Tunsin hänen siskonsa Brasiliassa ehkä paremmin kuin omani. Kuvia oli liki jokaisessa viestissä.

Pian hän ryhtyi käymään läpi erästä Suomenkielen oppikirjaa. Teki kirjan harjoitukset ja tarkistutti ne minulla. Olin brasialais-ranskalaisen henkilön Suomenkielen virtuaaliopettaja. Henkilön, joka oikeastaan kirjoitti parempaa Suomea kuin moni suomalainen.

Kohta tulee vuosi kuluneeksi, kun erään harjoituksen palautuksen jälkeen ei tullutkaan kohteliaan innostunutta kiitosta eikä lisäkysymyksiä. Eikä sen jälkeen mitään viestiä ikinä.

Ketään näistä kolmesta esimerkkitapauksesta en ole tavannut henkilökohtaisesti. Kirjoittamisen ja kuvien perusteella oli syntynyt mielikuva muusta kuin virtuaali-ihmisestä.

Ensiksi olen pysähtynyt miettimään, onko mitään korrektia tapaa selvittää mitä on tapahtunut. Kenenkään fyysistä osoitetta ei ole tiedossani, jotta voisi pyytää ”poliisin” tarkistamaan tilannetta. Toisaalta voihan olla, että jokin ennalta varoittamaton kyllästymispiste tuli eteen yht´äkkiä.

Vielä enemmän olen ryhtynyt miettimään kuinka pitäisi järjestää omat asiat, jos jonakin päivänä ei olekaan kykeneväinen vastaamaan kaikenmaailman viesteihin ja etenkin niihin joiden lähettäjä on henkisesti lähellä vaikkakin fyysisesti kaukana. Siinä olisi kehittämisideaa FB:lle tai kenelle tahansa. En haluaisi kadota bittinä taivaaseen.

 

Menen äänestämään kaikesta huolimatta

Sunnuntai 14.11.2010 - Kauko Niemi

Tänään joutuu miettimään aidosti suhdetta kirkkoon. Pitää päättää ketä äänestää kirkon vaaleissa tänään.

Yhtään ehdokasta en tunne henkilökohtaisesti. Yhdenkään ehdokkaan todellisia ajatuksia en tiedä mitä ne ovat juhlapuheissa, vaalikampanjoissa ja todellisessa elämässä.

Voit jo tässä vaiheessa ymmärtää, että olen kirkon jäsen, muutenhan asia ei minulle kuuluisi. Toki olen monesti miettinyt sitäkin vaihtoehtoa, että tekisin pari matkaa Suomen rajojen ulkopuolelle niillä rahoilla, jotka säästyisivät kirkosta eroamisella. Viimeksi asiaa pohdin surullisen homoillan jälkeen.

Olen edelleenkin sitä mieltä, että sivusta ja takana jupiseminen ei ole niin tehokasta, kuin yrittää itse vaikuttaa asioiden kulkuihin.

En koe itseäni uskovaiseksi. Rukous silloin tällöin ilman muotoseikkoja kuuluu elämääni. Käyn kirkon messuissa normaalia suomalaista useammin. Tosin niistä valtaosa on viranpuolesta käyntejä. Eli kuoron mukana avustamassa messuja. Sekään ei ole minulle vastenmielistä. Saahan siellä kuulla ainakin urkujen soittoa. Urut kun ovat minun mielessäni soitin numero yksi. Niin pahasti olen kyllästynyt kaiken maailman konejyskeeseen, mitä uruilla ei onneksi saada aikaan.

Itse kirkkorakennus pysäyttää minut aina, olin sitten missä päin maailmaa tahansa. Voin hyvin sanoa että kirkko ja sauna ovat ainoat paikat, missä minun mieleeni hiipii syvääkin syvempi rauha.

Ehkäpä maksan kirkollisveroa juuri sen takia, että kirkkorakennukset pysyvät kunnossa ja sinne pääsee piipahtamaan. Tosin sekään ei ole itsestään selvyys enää. Niin monet kirkot pitävät ovensa lukittuina suojellakseen omaisuuttaan.

Kirkon tarjoamasta sisällöstä voin olla montaa mieltä. Minä uskon omalla tavallani, mikä ei ole suinkaan sama tapa kuin kansankirkkomme. Ja sanatarkat muotoseikat ja erilaiset protokollat ärsyttävät niin kirkossa kuin koko elämässä.

Tuore kirkolliskokouksen päätös homoparien rukouksesta, johon odotetaan sanamuotoja seuraavat puoli vuotta, tuntuu surkuhupaisalta. Onneksi minun ei tarvitse miettiä muotoseikkoja, jos ja kun on tarvetta rukoilla.

Ortodoksisen kirkon tiedottaja: "...on olemassa vain avioliittotoimitus, joka on miehen ja naisen välinen. Kaikilla kirkon jäsenillä on kuitenkin oikeus pyytää rukoushetkeä. Tällaisia rukouspalveluksia toimitetaan satoja, ellei tuhansia ortodoksisissa perheissä, jos perheeseen esimerkiksi syntyy lapsi tai on syntymäpäivä. Näissä rukouspalveluksissa rukoillaan sen kodin asukkaille. Onko siellä Matti ja Miina vai Matti ja Martti, niin sitten siunataan ja sillä siisti."Ortodokseilla on terveempi suhde asiaan.

Olen myös kiinnostunut muiden uskontokuntien tarjoamasta sisällöstä. Esimerkiksi buddhalaisuudessa on monia todella mielenkiintoisia asioita. Ystäväpiiriini kuuluu buddhalainen munkki, jolta olen saanut paljon ymmärrystä heidän ajattelutapaansa.

Mutta takaisin tämän päivän vaaleihin ja ehdokkaan löytämiseen. Ainoaksi keinoksi jää vaalikone ehdokkaan löytämiseksi.

Vastasin ensin normaalisti kaikkiin kysymyksiin ja ykkösehdokkaan ajatukset vastasivat 68 prosenttisesti minun ajatuksiani. Tällaisten nettivalintakoneiden hienous piilee siinä, että voit testata useampaan kertaan ja havaita kuinka suuri merkitys on erilaisilla painotuksilla.

Loppujen lopuksi vastasin vain neljään kysymykseen. Nämä olivat kaikki minulle periaatteellisia asiakysymyksiä kuten suhtautuminen naispappeihin ja homoihin ja pariin muuhun asiaan. Jätin siis kokonaan arvioimatta mistä kirkon pitää säästää, jos tulee rahapula jne.

Nyt ykkösehdokkaaksi saamani ajatukset vastasivat minun ajatuksiani enää 36 prosenttisesti. Ja kun lisään tähän vielä oman reunaehtoni, että äänestän vain nuorta, enkä ikäistäni mummoa tai vaaria, niin jälleen oli pakko miettiä, että onko minulla oikeasti ja aidosti ehdokasta, jota kannattaa äänestää. Vastaako kirkko ihan oikeasti ajatusmaailmaani.

Menen äänestämään.

Homo-hässäkästä kannattaa oppia

Sunnuntai 17.10.2010 - Kauko Niemi

Homo-hässäkkä osoittaa selvästi, että kulttuuri on muuttumassa. Hallintoalamaiset avaavat suunsa ja äänestävät jaloillaan. Siitäkin huolimatta että Facebook-lakko kuivui perjantaina kokoon.

Seuraava hässäkkä saattaa syntyä jo ensi viikolla. Huomenna julkaistaan kirja suomalaisen ruoan puhtaudesta. Vai pitäisikö sanoa tulkkausteos, mitä tuoteseloste oikeasti tarkoittaa.

Siinä on ainekset vuosikymmenten takaiseen kissa-margariini-skandaaliin. Eikä tarvitse kuin, että joku osoittaisi ruokien lisäaineiden aiheuttavan tämän räjähdysmäisen allergioiden lisääntymisen.

Onkohan elintarviketeollisuus ja kauppa millään tavoin harjoitelleet joukkopakoa, kun äidin kanannahasta tekemät mössöpullat eivät kävisikään kaupaksi. Vapise HK:n sininen! Onkohan monikaan yritys tarkistanut kriisitiedotusstrategiaansa sillä silmällä, että yhtenä päivänä sosiaalinen media jyrää sen alleen.

Niin sanottu sosiaalinen media, mitä se sitten missäkin tapauksessa onkaan, kanavoi miltä hallintoalamaisesta oikeasti tuntuu. Siinä piispa Irja Askola on oikeassa, että kirkosta pako kertoo enemmänkin suomalaisten perusoikeudentunnosta, kuin kirkon suhteesta homoihin.

Jos uutta hässäkkää ei synny ensi viikolla, niin ainakin mielenkiintoiseksi tilanne muodostuu ensi keväänä. Politiikka on ollut jo jonkin aikaa hallintoalamaisten silmätikkuna ja tuntuu suorastaan ihmeeltä, jos nyt opitut uudet vaikuttamisen keinot eivät ryöpsähtäisi pintaan kevään vaaleissa.

Ehdokkailla ei ole rahaa perinteiseen kampanjointiin – pitäisikö sanoa onneksi, eikä sillä olisi mitään merkitystäkään. Muutaman katu- ja lehtimainoksen merkitys sen rinnalla, että netissä sadattuhannet ihmiset ryöpsähtävät pinnalle päivässä.

Perinteiset vaalikampanjat ovat kuin puhelinluettelo. Muodoltaan kuin kukoistuksen aikana, mutta merkitykseltään nolla.

Suomalaiset eivät ole koskaan kunnolla nousseet barrikadeille, vappumarssitkin ovat kuivuneet kokoon. Nyt marssitaan netissä ja meillä on omalla päätelaitteella äänestyskone kun edustajilla Arkadianmäellä.