Kenelläkään ei ole oikeutta muuttaa toista ihmistä

Lauantai 19.5.2018 klo 21.58 - Kauko Niemi

Niin moni parisuhde ja muukin suhde kariutuu siihen, että jompikumpi yrittää muuttaa toista, kun pitäisi hyväksyä ihminen ihmisenä ja yrittää auttaa muutoksessa, jos toinen haluaa ja on motivoitunut muuttumaan.

Viime päivinä kylmää kyytiä on saanut nuori poliitikko Susanna Koski sanomisillaan ja ihmetystä on omalla tavallaan herättänyt ikuinen kakkonen Saara Aalto.

Jokainen olkoon oma itsensä, pääasia että on rehellinen tekemisissään ja käyttäytymisissään. Olen syystä tai toisesta seurannut Susanna Kosken julkista esiintymistä ja tehnyt siitä omat tulkintani. Hän ei näyttele poliitikkoa. Hän ei vain pysty parempaan.

Katselin tuon sosiaalisessa mediassa ryöpsähtäneen tv-keskustelun, enkä yllättynyt yhtään. Koski oli aito oma itsensä, juuri sellainen kuin kuvittelin hänen olevan. Ihminen, joka ei ymmärrä, että sanojen merkitys syntyy vastaanottajan päässä.

Miksi tästä pitäisi nostaa sellainen messu, kun nyt nousi. Miksi pitäisi haukkua ihmistä, joka on oma itsensä täydellisimmillään sekä henkisellä että tiedollisella tasolla. Et sinä pysty muuttamaan Susanna Kokea, eikä sinulla ole siihen edes oikeutta.

Jokainen voin vain tehdä omat johtopäätökset, äänestääkö häntä mihinkään luottamustehtävään noilla valmiuksilla ja jos hänen edustamansa taho hyväksyy ja kannattaa tuollaista käytöstä, niin kannattaako pysyä erossa siitäkin tahosta, jos arvot eivät kohtaa.

Sitten seuraavan kerran, kun Koski tulee julkisuuteen ilmoittamalla haluavansa kehittää viestintätaitojaan, niin mielelläni anna palautetta, mihin asioihin kannattaisi kiinnittää huomiota. Siis en ilmoittaisi faktana, että hän on henkilönä huono, hyvä, tyhmä tai jotain muuta.

Mutta ei - Koski tuli esiin tv-ohjelmassa ja näki koko kohun vasemmiston masinoimana lokakampanjana, häneen kohdistuneena, järjestelmällisesti suunniteltuna henkilökohtaisena hyökkäyksenä. Syyllinen löytyi muualta.

Entäs toinen, ikuinen kakkonen Saara Aalto? Kenellekään ei pitäisi olla vaikeaa huomata, että Saara on täydellinen media-persoona. Ilmekään ei värähdä, vaikka tulisi paskat housuihin lavalla. Siitäkään ei ole epäillystä, etteikö Saara osaisi laulaa ja oppisi nopeasti mitä vaan musiikillisia tai koreograafisia koukeroita. Ja mediapersoonana jakelee joka käänteessä haastatteluja medialle.

Tällä kaikella pääsee kakkoseksi. Siis laulamalla ja tanssimalla millintarkasti oikein ja ammattislangilla niin sanotusti - korkealta ja kovaa.

Saarakin tarvitsee rakentavaa palautetta kohti ykkössijaa. Pelkkä kehuminen ei auta asiassa ja niin kuin Saara itsekin haastattelussa ihmetteli, miksei kehumiset muuntuneet pisteiksi. Ne muuntuvat, kun mekaanisesti täydelliseen suoritukseen ujutetaan mukaan inhimilliset tunteet. 

Helsingin Sanomissa  Iiro Rantala meni pianotunnille Sibeliusakatemiaan professori Tuija Hakkilan luo. Kukaan ei varmasti epäile, etteikö Iiro Rantala osaisi soitta pianoa. Pianotunti osoittaa kuinka pienestä toisin ajattelusta asiat ovat kiinni.

Tuija Hakkila ei missään vaiheessa tulkitse, että Iiron soitto olisi jollakin tavoin väärin, vaan antaa rakentavaa palautetta miltä tuntuisikaan, jos kokeilisit toisella tavalla. Ja sieltähän löytyy valoa, pehmeyttä, ja monia muita tunnetiloja vaikka kuinka paljon, luomaan erilaisen kuin oikein soitetun tunteen, vaikka soitetaankin oikein.

Tämän hetken keskustelut ainakin sosiaalisessa mediassa ja pitkälti myös livenä, sotkeutuvat pahemman kerran asiat ja henkilöt. Jokainen asia voidaan aina tehdä monella eri tavalla ja erilaisten taitojen mukaan.

Keskustelut juuttuvat heti kättelyssä asetelmaan minä olen oikeassa ja sinä olet väärässä, vaikka jokaiseen asiaan löytyy useita oikeita ja useita vääriä lopputuloksia tilanteiden ja lähtökohtien mukaan.

Peräänkuulutan keskustelua asioista ei ihmisen henkilökohtaisista ominaisuuksista, paitsi jos henkilö itse pyytää palautetta kehittyäkseen ihmisenä ja kehittyäkseen osaajana. Mikään ei ole tylsempää kuin kysyä Kuinka ymmärsit viestini ja saan vastaukseksi, että oletpa sinä pukeutunut tänään todella mauttomasti (kenen mielestä)

Tämä on kuultavissa podcastina Finnradion taajuudella 104,8 Espanjan aurinkorannikolla tai nettiradion lähetyksenä maanantaina 21.5.2018 klo 21:30 (Suomen aikaan)

 

 Lue myös:

Porno on yhtä aitoa kuin poliitikon kyyneleet

 

”Voi rakkaani, tämä on se, joka saa ihmiset itkemään” – Näin professori Tuija Hakkila opetti Iiro Rantalalle sen näppärän pikkunuotin salaisuuden, jolla Mozartin musiikki liikuttaa ihmiskuntaa

 

Miksi laulan

Lauantai 21.5.2011 - Kauko Niemi

En tiedä miksi laulaa lintunen ja miksi jyräjääpi ukkonen. Vaan itse tiedän siksi laulavani, kun sävelehet soivat rinnassani. (Merikanto)

Olin tänään taas niin sanotusti keikalla tuplakvartetilla. Neljän laulun setti + ylimääräinen, josta 60-vuotissankari ei tiennyt hiiskaustakaan etukäteen. Tunnelma oli kodikkaan läheinen seurantalosta huolimatta. Euroviisujen asteikolla teknisestä suorituksesta emme olisi saaneet 12 pistettä edes naapureilta, mutta tunnetasolla  ilmeet ja palautteet kertoivat 14 pisteestä. Ja kun välitön palaute oli, että piti oikein itkeä, niin 14 pisteessä ei ole yhtään persu-lisiä. Näin sitä sai irroteltua 60-vuotiaan ja juhlavieraiden tunteita.

Samanlainen tilanne oli huhtikuun alussa vihkiäistilaisuudessa, missä 5 vuotiaalta morsiusneidolta valuivat liikutuksen kyyneleen Helsingin Tuomiokirkon alttarille. Caccinin Ave Maria oli niin kaunis ja kosketti viisi vuotiaan sisintä.

Vuosia sitten Virossa, Saarenmaan ja mantereen välissä olevan pienen Muhun saaren kirkossa päättyi konserttimme lauluun Ei sa mitte vaiki olla. Eturivin mummojen keväisen kauniit valkovuokkoniput rupeavat tärisemään käsissä ja kyyneleen valahtavat poskille. Siinä tulee pala myös laulajan kurkkuun. Pienet söpöt valkovuokkoniput tarjottiin konsertin lopuksi kuorolaisille. Siinä vaiheessa jokainen tajuaa, etteivät ne tule kaupasta, vaan sydämestä.

Matkustin kuoron kanssa ensimmäistä kertaa Italiaan, Farra di Soligoon. Meitä etukäteen evästettiin, että olisi kiva jos opettelisitte sellaisen italialaisen laulun kun Signore delle Cime. No jaa - kait sitten. Kuuliaisena opeteltiin ja laulettiin se konsertissa, missä yllättäen laulun säveltäjä Bepi de Marzi oli meitä tervehtimässä. Siinä oli extra-annos tunnelmaa. Mutta kun olimme Alppijääkäreiden majalla lounastamassa ja lounaan lomassa kajautimme saman laulun, niin ovenpielessä seissyt raavas karvainen italiaano nosti käden sydämelle ja alkoi itkeä. Silloin tajusin tämän laulun merkityksen syvyyden. Ja tuo hetki on edelleen kirkkaana silmissäni joka kerta kun laulua laulan.

Oli taas eräs adventtikonsertti Temppeliaukion kirkossa. Kaikki sujui mallikkaasti sekä laulut että yhteistyö LC Floorankentän kanssa. Mutta seuraavana aamuna yllätyin, kun ei mitenkään läheinen työkaverini tuli halaten kiittämään konsertista. Hän oli saanut murrosikäisen poikansa houkuteltua konserttiin ja konsertin jälkeen äiti ja poika olivat jutelleet henkeviä kahteen asti yöllä. Asiallinen puheyhteys oli ollut tätä ennen poikki jo reilun vuoden.

Olin kolme vuotta sitten seremoniamestarina kummityttöni häätilaisuudessa ja toisena puuhaihmisenä oli kummityttöni kummitäti. Lauantaiset häät saivat täydellisen käänteen, kun tämä kummitäti nukkui pois torstai-iltana, siis kaksi päivää ennen häitä. Johdatusta tai ei, mutta ennakkoon valittu duetto kirkossa ystäväni kanssa - Oi kiitos sa luojani armollinen joka hetkestä jonka ma elin – ruopaisi tässä tilanteessa todella syvältä. Ei montaakaan kuivaa silmäparia ollut kirkossa.

Tuskin laulaisin ilman tällaisia kokemuksia.

Paavo Lipposta lainaten So what, jos osasin stemmani, aika usein osaankin. So what, jos joku kehuu lauluamme puhtaaksi. So what, jos tuomarit antavat hyviä pisteitä. Nämä ovat loppujen lopuksi enemmän suorittamista kuin vaikuttamista.

. . . siksi laulan, että pystyisin muljauttamaan kuulijan sydämen.