Yhteinen hyvä on kadoksissa

Lauantai 1.2.2020 klo 12.53 - Kauko Niemi

Jos minun nyt pitää valita suomenmestarit vastakkainasettelussa, niin valintani melko helppo. Työmarkkinaosapuolet saisivat tämän tittelin.

Neuvotteluja ei käydä lainkaan vaan pelkkää ylikärjistettyä riitelyä minuuteista ja centeistä. Arvovaltataistelua, jonka tavoitteena ei ole löytää yhteistä voittoa ja edistymistä. Syyllisiä ovat molemmat osapuolet omissa poterooissaan. Ikään kuin toisiinsa täysin kyllästynyt pariskunta, joka nalkuttaa pikkuasioista päivästä toiseen ja vetää välistä aina kun mahdollista.

Jokaisella on myös oikeus kuulua liittoihin tai olla kuulumatta – sekä työntekijöillä että yrityksillä. Olla lakossa tai tehdä töitä. Tämäkin näyttää nyt kärjistyvän entistä enemmän tässä vastakkainasettelussa ja ideologisessa taistelussa. Uhkailu ei ole tätä päivää sen enempää yritysmaailmassa kuin junioriurheilussakaan.

Kuka ylipäätään voisi kuvitella, että päähän potkimalla muka löytyisi yhteinen huippuinnostus ja tekemisen meininki ja halu? Vuosien varrella nokkapokka on vain kiivastunut ja tämän palauttaminen vie vuosia, ennen kuin oltaisiin tilanteessa missä maamme tuottavuus oikeasti ja innostavasti kasvaisi, eikä vain exeliä pyörittämällä näyttäisi tilastollisesti kasvavan.

Nyt pitää kehittää mittareita, joilla työn laatua ja tuloksellisuutta mitataan, eikä käytettyjä minuutteja. Ja kaikki se on huonoa johtamista, mikä ei näy tekijöiden arvostuksessa.

Ymmärrän oikein hyvin vaikkapa Kotkamillsin huumaa muovittoman kuppikartongin menestyksen. Tehtaanjohtaja sanoo, että meillä työtahti on niin kova, että jos alkaisimme lukea kikyn pykäliä, työn tuottavuus heikkenisi.

Miksi ja millä kokemuksella sitten näin pahasti hermostun tämän hetkisestä menosta?  Enkä näe juurikaan valoa tunnelin päässä.

Elämäni ensimmäinen työpaikka opetti kahdeksassa kuukaudessa shokkina päin näköä mitä on ammattiyhdistys käytännössä. Eikä se näytä kovin paljon muuttuneen.

Maalaispoikana toimin maalaisjärjellä. Sokerijuurikkaat piti harventaa silloin kun kasvusto oli harvennuskunnossa. Missään ei ollut määritelty ennakkoon, milloin heinähommat tehdään. Luonto hoiti asian jonakin vuonna aikaisemmin jonakin vuonna myöhemmin muttei koskaan sateella. Hommat hoidettiin silloin kun niiden aika kulloinkin oli ja muodostui otollinen hetki. Tämä pinttymä on kasvanut tiukasti selkärankaani.

Koulujen jälkeen aloitin hommat Helsingissä. Ensimmäisessä työpaikassa vastuullani oli tietyömailla käytettävien varoitusvilkkujen toiminnan tarkistus ja loppuviritys sekä pakkaaminen toimituskuntoon. Edeltäjäni oli saanut potkut, kun oli pistänyt tyhjiä laatikoita Norjan toimitukseen - ”tehokkuuden nimissä”, eikä urakat kussut.

Olin ollut noin neljä päivää töissä, kun kahvitauko ei keskeyttänyt juuri valmistuvaa vilkkua, vaan viritin loppuun ja ajattelin pitää sen jälkeen kahvitauon. Viiden hengen lähetystö tuli ilmoittamaan, ettei kahvitunnilla sopinut tehdä töitä. Samalla he ilmoittivat, että työpäivä loppuu klo 16:00 ja käsienpesuaika alkaa 15:56. Ruuvimeisselit tippuvat kädestä ja siitäkin tulee pitää kiinni.

Meitä oli kaksi kaveria samassa huoneessa ja tämä vanha mies opetti minua tavoille sekä- työ että elämäntavoille. Hän muisti toistaa moneen kertaan, kuinka hän ei ole antanut pojalleen rahaa koulutukseen. Silloinhan hänestä tulisi herra. Muutoinkin herraviha tuntui olevan vallalla ja sen kautta olemiseni alkoi käydä aika tukalaksi.

Lupauduin näet menemään työkeikalle Kemiöön. Saman projektin takia yrityksen teknologiajohtaja vieraili siellä samaan aikaan. Asioiden helpottamiseksi lyöttäydyin hänen Saabinsa kyytiin. Tämä sitten tulkittiin herrojen kanssa vehkeilyksi ja montaa juttukaveria ei tämän jälkeen työmaalta löytynyt. Asiaa vauhditti, etten liittynyt mihinkään liittoon. Näin alkoi minun elämäni työmarkkinatuntemus kantapään kautta.

Tämän kokemuksen jälkeen seurasikin 20 vuoden työelämä, missä ei tullut vastaan ainuttakaan ammattiyhdistysajatusta suunnasta eikä toisesta. Enkä myöskään itse kuulunut mihinkään liittoon. Parhaimmillaan tekemisiäni mitattiin työn laadulla ja palkkaneuvottelut kytkeytyivät kehitys- ja arviointikeskusteluin. Jos työn tulokset ylittivät tavoitteet niin siitä seurasi pyytämättä palkankorotus, eikä siitä tarvinnut neuvotella missään pöydässä.

Ensimmäisen kerran siis jouduin, pääsin, what ever, puntaroimaan ammatillisesti järjestäytymistäni 20 vuoden työrupeaman jälkeen. Tuolloin liityin alan työntekijäliittoon käytännön toimien helpottamiseksi. Minkäänlaisia aatteellisia intohimoja ei tuolloin ollut puoleen eikä toiseen.

Käytännössä tämä merkitsi, että palkkakehitykseni pysähtyi seuraaviksi 20 vuodeksi liiton määräämälle kulloisellekin tasolle, eikä sillä ollut juurikaan mitään kytköstä työn määrään tai laadullisiin tuloksiin.

Muistaakseni en koskaan ole ollut lakossa, mutta lomautettuna kylläkin.

Tulevaisuus osoittaa kuinka millenium-ikäluokka suhtautuu tilanteeseen, koska heille oma kehitys ja arvostus ovat tärkeämpiä kuin kiky-minuutit.

 

Tämä on kuultavissa ääniversiona www.finnradio.fm nettiradiossa ma 3.2.2020  alkaen ma ja ke ja pe klo 08:00 sekä ti ja to klo 15:00 (paikallista, Espanjan aikaa)

 

 

 

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Finnradio, työmarkkinat, lakko, Työnantajaliitto, työntekijäliitto,

Työmarkkinasaldoni on fifty sixty

Maanantai 15.10.2018 klo 16.39 - Kauko Niemi

Elämäni ensimmäinen työpaikka opetti kahdeksassa kuukaudessa shokkina päin näköä mitä on ammattiyhdistys käytännössä. Ehkä se on tänään jotain muuta tai sitten kun seuraa päivän uutisia, niin voi olla jopa vielä raadollisempaa.

Maalaispoikana toimin maalaisjärjellä. Sokerijuurikkaat piti harventaa silloin kun kasvusto oli harvennuskunnossa. Missään ei ollut määritelty ennakkoon, milloin heinähommat tehdään. Luonto hoiti asian jonakin vuonna aikaisemmin jonakin vuonna myöhemmin muttei koskaan sateella. Hommat hoidettiin silloin kun niiden aika kulloinkin oli ja muodostui otollinen hetki. Tämä pinttymä on kasvanut tiukasti selkärankaani.

Koulujen jälkeen aloitin hommat Helsingissä. Ensimmäisessä työpaikassa vastuullani oli tietyömailla käytettävien varoitusvilkkujen toiminnan tarkistus ja loppuviritys sekä pakkaaminen toimituskuntoon. Edeltäjäni oli saanut potkut, kun oli pistänyt tyhjiä laatikoita Norjan toimitukseen - ”tehokkuuden nimissä”, eikä urakat kussut.

Olin ollut noin neljä päivää töissä, kun kahvitauko ei keskeyttänyt juuri valmistuvaa vilkkua, vaan viritin loppuun ja ajattelin pitää sen jälkeen kahvitauon. Viiden hengen lähetystö tuli ilmoittamaan, ettei kahvitunnilla sopinut tehdä töitä. Samalla he ilmoittivat, että työpäivä loppuu klo 16:00 ja käsienpesuaika alkaa 15:56. Ruuvimeisselit tippuvat kädestä ja siitäkin tulee pitää kiinni.

Meitä oli kaksi kaveria samassa huoneessa ja tämä vanha mies opetti minua tavoille sekä- työ että elämäntavoille. Hän muisti toistaa moneen kertaan, kuinka hän ei ole antanut pojalleen rahaa koulutukseen. Silloinhan hänestä tulisi herra. Muutoinkin herraviha tuntui olevan vallalla ja sen kautta olemiseni alkoi käydä aika tukalaksi.

Lupauduin näet menemään työkeikalle Kemiöön. Saman projektin takia yrityksen teknologiajohtaja vieraili siellä samaan aikaan. Asioiden helpottamiseksi lyöttäydyin hänen Saabinsa kyytiin. Tämä sitten tulkittiin herrojen kanssa vehkeilyksi ja montaa juttukaveria ei tämän jälkeen työmaalta löytynyt. Asiaa vauhditti, etten liittynyt mihinkään liittoon. Näin alkoi minun elämäni työmarkkinatuntemus kantapään kautta.

Tämän kokemuksen jälkeen seurasikin 20 vuoden työelämä, missä ei tullut vastaan ainuttakaan ammattiyhdistysajatusta suunnasta eikä toisesta. Enkä myöskään itse kuulunut mihinkään liittoon. Parhaimmillaan tekemisiäni mitattiin työn laadulla ja palkkaneuvottelut kytkeytyivät kehitys- ja arviointikeskusteluin. Jos työn tulokset ylittivät tavoitteet niin siitä seurasi pyytämättä palkankorotus, eikä siitä tarvinnut neuvotella missään pöydässä.

Ensimmäisen kerran siis jouduin, pääsin, what ever, puntaroimaan ammatillisesti järjestäytymistäni 20 vuoden työrupeaman jälkeen. Tuolloin liityin alan työntekijäliittoon käytännön toimien helpottamiseksi. Minkäänlaisia aatteellisia intohimoja ei tuolloin ollut puoleen eikä toiseen.

Käytännössä tämä merkitsi, että palkkakehitykseni pysähtyi seuraaviksi 20 vuodeksi liiton määräämälle kulloisellekin tasolle, eikä sillä ollut juurikaan mitään kytköstä työn määrään tai laadullisiin tuloksiin.

Muistaakseni en koskaan ole ollut lakossa, mutta lomautettuna kylläkin.

Näillä kokemuksilla ja taustatiedoilla on kokolailla vaikeaa ymmärtää näiden viime päivien työmarkkinateatterin syvällisintä olemusta, saati ottaa kantaa puolesta tai vastaan. Järjestäytyminen toi minulle henkilökohtaisesti kuitenkin pysähtyneisyyden ajan koko työuraani ajatellen.

Katsotaan nyt sitten huomenna tiistaina ja keskiviikkona, kuinka teatterin esiriippu sulkeutuu ja missä tunnelmissa siirrytään väliaikakuohareille.

Tämän päiväisen tuoreen kyselyn mukaan Hallituksen esitystä vastustaa 46 prosenttia, ja sitä kannattaa 41 prosenttia Suomen kansasta. 

 

 

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Työmarkkinat, Sipilän hallitus, lakko, työsopimus